Taikakesä.

Suomalaisten kansallisromaanissa Seitsemässä veljeksessä, sen kymmennenessä luvussa, on kuvaus ihmeellisestä, kultaisesta kesästä veljesten Impivaaran vuosina. Tuo kesä oli ihmeellisen lämmin ja kaunis ja kaikesta mahdollisesta saatiin valtava sato. 

Tuon ihmeellisen ”taikakesän muisto” säilyi Kiven kuvauksen mukaan heidän mielessään vanhuuden kultaisiin päiviin saakka. Se kuvataan yltäkylläisyyden ja rauhan aikana, jolloin vaivannäkö palkitaan poikkeuksellisella tavalla. Tarinan kuvaus on vatapainona aiemmin kuvatuille vastoinkäymisille veljesten elämässä. Ahkera työ ja peräänantamattomuus on palkittu.

Jotkut suomalaiset muistavat vuoden 2002 taikakesänä. Lämmin jakso alkoi huhtikuulla ja se jatkui Varsinais-Suomessa lokakuun kymmenenteen saakka. Huhtikuussa oli jonkin verran lieviä yöpakkasia. Lämpimän kauden aikana sateita tuli aina riittävästi ja sopivaan aikaan. Toki sen jälkeen on ollut korkeampia päivälämpö-tiloja mutta vuosi 2002 on ihanteellisin kesä kokonaisuutena. Voi olla että vaivan samanlaiste kesää ei enää tule.

Taikakesänä lämmin jakso lakaa Agricolan-päivän tietämilla ja jatkuu Aleksi Kiven päivään saakka. Kyse on 150 päivän jaksosta jolloin kaikki on tasapainossa. Siloiin lämpimiä jaksoja seuraavat keveän sateen päivät. Vilja korjataan aikaisin ja siitä saadaan kaikkien aikojen satoja. Juureksia ja papukasveja saadaan ennätysmäiset määrät. Kynsilaukan kasvatuksessa on mahdollista tuottaa jopa aitoja siemeniä jos taitava viljelijä onnistuu ajoituksessaan ja jotkut raitisten lajikkeet on kellotettu oikein.

I Skeippien leikkaus alkaa kesäkuuta joidenkin lajikkeiden kohdalla jo kustaanpäivänä eli kesäkuun kuudes.

II Turbaanien, Aasialaisten, Kreolien ja Lasipurppuroiden sadonkorjuu tehdään kesäkuun loppuun mennessä.

III Aitojen kynsilaukka-tanssiaisten ajankohta aikaistuu kuukaudella. Ja jos on sellainen vuosi jolloin täysikuu sattuu heinäkuun alkuun voidaan ne viettää täysikuun aikaan. Täysikuu heinäkuun ensimmäisellä viikolla on seuraavan 15 vuoden jaksossa neljä kertta: 6.7.2028; 4.7.2031; 01.07.2034; 6.7.2039. Ehkä joku niistä osuu taikakesään jota kannattaa odottaa.

kukkavarret oikenevat suoriksi heinäkuun alussa täydenkuun aikaan.

IV Varsinainen sadonkorjuu alkaa heinäkuun kymmenes päivä.

V Aitojen siementen tuottamiseen tähtäävä kukintojen manipuloiminen voidaan tehdä heinäkuun puolivälissä.

VI Saattokuivatus tapahtuu poikkeuksellisen kuivan ja lämpimän sään vallitessa ja se lyhentää loppukuivauksen aikaa oleellisesti.

VII Pääsato on valmista jakeluun elokuun lopussa useimpien kasvuryhmien osalta.

VIII Sato on poikkeuksellisen hyvä. Aitoja siemeniä saadaan ja ne itävät seuraavana vuonna.

Omatuliset

Vuonna 1985 kesä-heinäkuussa työskentelin  huolto-miehenä pari vuotta aiemmin perustetussa UKK-puistossa. Se sijaitsee Lapissa kolmen kunnan alueella, anatomisesti katsoen silvotun Suomi-neidon vasemman olkapään alisilla alueilla.

Kansallispuisto oli saanut johtajakseen vahvaluontoisen ja asialleen omistautuneen luonnonsuojelijan ja myöhemmin tietokirjailijanakin profiloituneen Pekka Borgin. Pekka oli vakaumuksellinen ihminen monella tavalla. Kerrotaan että hän oli lähes ensi töikseen kerännyt kaikilta autiotuvilta ja leiriintymiseen tarkoitetuilta majoilta pois kaikki Gideoneiden sinne tuomat Uudet testamentit. Mutta missä Pekka oli käynyt sinne Gideonit olivat kuitenkin tehneet paikkuu-reissun. Ainakin Rautlammen tuvalla selailin uudenkarheaa Uutta testamenttia.

Tuon kesän työskentelin yhdessä erään Kansallispuiston varttuneemman työntekijän Jorman kanssa. Olimme saaneet Pekka Borgilta hyvin tärkeän erikoistehtävän. Pekka oli suuresti suivaantunut eräästä asiasta ja siihen piti nyt saada korjaus. Jorman ja minun tehtäväksi tuli hävittää ylimääräiset tulisijat ja hajasijoittaa niihin kerätyt kivet lähimaastoon väljästi ja luonnolliselta näyttävällä tavalla kaikkien kansallispuiston autiotupien ja majojen ympäristöistä.

Todellakin yhden majoittumiseen tarkoitetun paikan ympäristössä saattoi olla jopa 30 tulisijaa kivireunuksineen ja kun ne piti hajasijoittaa niin työstään se kävi. Kunkin kohteen varsinainen tulisija jätettiin paikalleen peräti siivottuna ja kunnostettuna. Paikalle jätettiin vankkaan tolppaan taulu jossa oli vahva ja selkeä ukaasi jossa ylimääräisten tulisijojen tekeminen ankarasti kiellettiin.  Enpä tiedä ovatko kuluneet 40 vuotta tuoneet sinne uudelleen kymmenittäin uusia tulisijoja. Uskoisinpa näin tapahtuneen. Ikävä kyllä pitkässä juoksussa Borgin tehtävänanto oli varmasti vain pieni epätoivoinen sodanjulistus ja erikoisoperaatio ihmisen typeryyttä kohtaan.

Kysyin Jormalta miten tämä järjettömyys on mahdollista, missä on sen syy ja selitys. Jorma oli toki itsekin miettinyt sitä ja esitti oman tulkintansa asiasta. Hän oli sitä mieltä että omille tulille mennään siksi koska halutaan olla rauhassa eikä tahdota muiden näkevän millaisia eväitä syödään. Käsittääkseni hän osui asian ytimeen.

Edellä kuvaamani omatulisuus-ilmiö tuli mieleeni osallistuessani myöhemmin Facebook-ryhmien toimintaan vuodesta 2007 lähtien. Varsinkin vanhimmassa suomalaisessa kynsilaukka-aiheisessa sain tehdä tuttavuutta omatulisten kanssa ja kieltämättä peistä tuli taitettua. 

Facebook on periaatteessa avoin kaikille maailman ihmisille ja se tietysti tarkoittaa sitä että vaikkapa johonkin kynsilaukka-aiheiseen ryhmään voi tulla jäseniä erilaisista lähtökohdista. Itseäni pidän jo melkoisena veteraanina joka vuoden 2025 kesään mennessä on ollut Internetissä käytännöllisesti joka päivä vuoden 1992 joulukuusta lähtien. Netti on antanut valtavasti mahdollisuuksia. Ihmisen muistikapasiteetti on rajaton mutta se voi kuitenkin kuormittua. Tähän ongelmaan Internet tuo helpotuksen. Kaikkea ei tarvitse enää muistaa ja kaiken tiedettävissä olevan saat luettavaksi  todellakin alta aikayksikön.

On olemassa joukko josta voidaan käyttää perusteellisesti nimitystä omatuliset on sitävastoin suuri ja ikävä kyllä aina vain kasvamaan päin.

Omatulinen on henkilö joka ei yleensä lue ja sisäistä ryhmän sääntöjä ja huomautukset jotka hänelle annetaan kaikuvat vanhaa sanontaa käyttääksemme kuuroille korville. Omatulinen ei osaa ja ehkäpä ei haluakaan opetella käyttämään hakutoimintoja etsiessään ryhmään jo kasautuneesta tietopääomasta vastauksia kysymykseensä. Niinpä hän tekee uuden ja aivan oman avauksen. Helpointa olisi vain selata julkaisujanaa taaksepäin. usein vastaus hänen kysymykseensä löytyisi aivan ”nurkan takaa.”

Vaikka ryhmän ylläpitäjä luo kaikille yhteisiä avauksia vieläpä hyödyllisine linkkeineen tai jopa perustaa ryhmän tarpeita varten kaikenkattavat tietosivut niin eihän se mitään auta. Yhteinen tulisija ei kelpaa ja niinpä tehdään taas yksi yksittäinen kysymys. Jos asiasta sitten huomauttaa ja pyytää ystävällisesti julkaisemaan jo tehdyn avauksen jonkin tietyn ylläpidon tekemän pohjan yhteydessä niin johan siitä närkästytään. Suomi on todellakin mielensäpahoittajien luvattu maa ellei peräti paratiisi.

En muista kuuluiko vuonna 1985 Pekka Borgin toimeksiantoon valvoa että uusia tulisijoja ei saa tehdä. Mutta jos niitä ei saa tehdä niin ehkä asiasta huomauttaminen voi olla oikein hyvä kansallispuistovelvollisuus. Kerran puutuin asiaan ja pyysin eräällä autiotuvallla uutta tulisijaa rakentavaa perhekuntaa lopettamaan puuhastelunsa ja käyttämään kaikille yhteisesti tarkoitettua paikkaa. Närkästyksen kokoluokka oli varmasti lähellä suurinta mahdollista ja ilmassa väreili tukahdutettu raivo. Porukka pakkasi tavaransa ja mitä ilmeisimmin suuntasi toiselle tuvallle. 

Oman ryhmän ylläpitäjänä ja johtavana moderaattorina otin alusta alkaen tarkan ja hyvin tiukan linjan. Voidaan puhua nopean puuttumisen periaatteesta. Facebook-palvelussa Messenger-viesti on periaatteessa nopea ja luonteva tapa ylläpitäjän ja yksittäisen jäsenen viestinvaihtoon. Mutta tuosta käytännössä reaaliajassa toimivasta viestimestä ei todellakaan ole mitään hyötyä jos joku jäsen ei käytä MESEÄ vaikka on siihen säännöt hyväksyessään sitoutunut. Itse jaksoin opastaa ja neuvoa MESEN käyttöä mutta lopulta turhauduin ja väsyin omatulisten touhuun. Niinpä rajoitin julkaisumahdollisuutta. Nykyään itsenäisen avauksen voivat tehdä vain ylläpidon hyväksymät henkilöt.

Jotkut ottivat kehotuksen siirtyä yhteisille tulille vastaan hyvillä mielin ja saivat lukea kommentteja vastauksineen ja vieläpä nopeasti. Jotkut närkästyivät perin juurin ja nimittelivät minua jopa yksisilmäiseksi fundamentalistiksi ja ties miksi. Mitäpä heistä. Yhteiset tulet-periaate on hyvä keino koota kasautuvaa kokemuksen kautta karaistua tietoa yhteen keskusteluketjuun vaikkapa skeipeistä eli kukkavarsista ja ihan mistä tahansa.

Viljelijän vuosi. vol 2. Oikea kasvurytmi.

Kynsilaukan kasvatukseen ei liity mitään yliluon-nollista eikä mystistä. Toki hyviä kasvutuloksia saavuttavaa viljelijää ja kasvattajaa voi ympäröidä tietty maaginen aura. Mutta loppujen lopuksi siinäkään ei ole mitään ihmeellistä. Lopulta kaikki menestys perustuu vanhoilta mestareilta saatuihin oppeihin huolelliseen, työhön ja kärsivällisyyteen.

Kasvatuksessa ja viljelyssä pitäisi imitoida kasvin luontaista kasvurytmiä eli edellisessä kirjoituksessa kuvattua aromoodia. Jotta aromoodiin päästäisiin, pitäisi kasvi kuivata kokonaisuudessaan ja rauhalliseen vauhtiin. Käytännössä tämä tarkoittaa noin kuuden viikon kuivatusta. Kasvi ei saisi olla sadonkorjuun jälkeen auringonvalossa. Eivät raapit arollakaan pomppaa esiin maan alta aurinkoa ottamaan. Tässä ei ole mitään mystiikkaa tai järjenvastaista.

Kynnet tulisi laittaa huolella valmisteltuun kasvualustaan mahdollisimman  aikaisin. Viime tinkaan jätetty istuttaminen ei riitä riittävän juuriston aikaansaamiseen. Jos kynnet eivät ole päässeet ajoissa lepovaiheeseen alkavat ongelmat. Pohjoisimmat kasvuolosuhteet vaativat kyllä istutuksen käytännössä heti sadonkorjuun jälkeen, mutta kasvi kyllä mukautuu tähänkin ajan myötä.

Keväällä kynnet tekevät verson ja käyttävät siihen kynsissä olevan ravinteet ja juuret tulevat perässä. Tämä aiheuttaa hitaan kasvuunlähdön ja jos kasvi tuottaakin aluksi varsin komean alkukasvun, eivät juuret ole kasvaneet samassa mittasuhteessa. Juuret tarvitsevat tässä vaiheessa kasvuvoimaa ja kasvi alkaa kannibalisoimaan itseänsä. Se haluaa menestyä ja tuottaa jälkeläisiä ja niinpä se käyttää alimpien lehtien sisältämän voiman tuottaakseen juuret. Mitäpä ei tekisi jälkikasvun vuoksi.

Kun lehdet kellastuvat käy niin että kasvattaja hätääntyy ja ryhtyy ylilannoittamaan kasvustoaan aiheuttaen vielä suurempaa haittaa. Allium-kasvit tarvitsevat paljon juurimassaa, sillä niillä on varsin huono hyötysuhde ravinteiden otossa. Ylilannoittaminen väkevöittää maaveden ja kasvien juuret menevät yksinkertaisesti tukkoon. Hyvät kasvuolosuhteet kesäkuussa korvaavat aiheutettuja vahinkoja, mutta maaperä voi väkevöityä lisää. Tässä vaiheessa kokematon ja hätäileva kasvattaja on jo tehnyt paljon vahinkoa.

— Kasvupaikan maaperän tulisi olla mahdollisimman läpäisevä, jotta juuristo kehittyisi hyvin jo loka-marraskuussa. Kastemadot ovat viljelmän tärkeimpiä työläisiä. Yksi kastemato liikkuu vuorokaudessa kokoonsa nähden pitkän matkan ja suoltaa lävitseen maamassaa kahdeksan kertaa oman tilavuutensa verran.
 
— Kasvuston lehtien kellastuminen touko-kesäkuussa voi johtua kasvin stressistä jonka se kokee kun juuret eivät ole lähteneet kasvuun. Kyse on samasta asiasta jos söisi omat sormensa jotta varpaat kasvaisivat.
 
— Ylilannoittaminen on yleistä. Lannoittamista ei juuri edes tarvita jos kasvupaikka on orgaanisesti valmisteltu.

—Ihminen on hätäilyyn taipuvainen olento.

 

 

 

Johtopäätöksiä:

Viljelijän vuosi. vol. 1. Perusteet ja aromoodi.

Aivan aluksi pitää kysyä mitä tarkoitetaan viljelijällä, kasvattajalla ja harrastajalla. Tässä yhteydessä kaikilla on luonnollisesti tarkoitus kasvattaa kynsilaukkaa. Kaikki vilpittömät viljelijät ovat myös harrastajia, ja jokainen harrastaja ja kasvattaja ovat viljelijöitä. 

Viljelijän ja kasvattajan ero on siinä että ensimmäisen mittakaava on yleensä suurempi. Hän voi omistautua toimintaansa ja olla siinä elinkeinon harjoittaja. Jokaista sitoo kuitenkin yhteen kuitenkin asia ja se on kynsilaukan vuotuinen kasvurytmi. Tuossa rytmissä vuoden jokaisella kuukaudella on tehtävänsä ja toimensa. Isomman määrän kasvattajan tulee aina toimia muiden innoittajana ja esikuvana kasvattajille ja harrastajille.

Vuosia on monenlaisia. Ranskan valistusfilosofit lähtivät ennakkoluulottoasti yritykseen luoda aivan uusi kalenteri joka pohjautui pyhimyskalenterin sijasta ranskalaiseen maalaisemaisemaan, kasveihin elämiin ja työkaluihin. Vuosi alkoi syyspäivän tasauksesta ja viininkorjuusta. Syyskuun 22.s oli rypäleen päivä ja se aloitti Vendémiaire-kuukauden. Uusi kalenteri, tasavaltalaiskalen-teri, otettiin käyttöön syksyllä 1793. Elettiin ns. pienen jääkauden aikaa ja Euroopassa oli huomattavasti viileämpi ilmasto. Viinisato kypsyi noin silloin noin kuukautta myöhemmin kuin nykyään.

Kevätpäiväntasauksen aika kynsilaukan viljelijän vuoden alkuna olisi kuitenkin jossain määrin nurinkurinen. Viljelykierto alkaa syksyllä ja kevätistutukset ovat siinä vain yksi vaihe. Uusi istutus ei ole mahdollinen ellei sadonkorjuuta ole tehty. Viljelijän ja kasvattajan ponnistukset eivät tietenkään lopu milloinkaan ellei sitten tehtävästä luovu. Syksyllä alkava kynsilaukan vuosi on tietenkin vain leikillinen, mutta hyvin käytännöllinen tapa hahmottaa se mitä pitää tehdä. 

Lähtökohta: ”Vaikka kynsilaukka näyttää yksinkertaiselta kasvilta, on se kuitenkin hyvin monimuotoinen. Kaikesta huolimatta se on säilyttänyt aron kasville ominaisen luonteensa ja sen kasvatuksessa ja laajamuotoisem-massakin viljelyssä tämä seikka pitäisi ottaa huomioon. Puhumme tästä lähtien ”aromoodista.”

Alkuperäisessä kasvuympäristössä valmiin kasvin viherosa kuivui jo heinäkuussa ja kasvi levisi latvakloonien avulla muutaman metrin tai enemmänkin miten kerkesi.  Heinä-elokuussa kasvi oli lepovaiheessa hyvin kuivassa maassa loivilla aronrinteillä. Syyskuussa kasvi lähti virittäytymään tulevaan kasvusykliinsä käyttämällä kynsissä olevan ravinnon tekemällä juuret. Sitten tuli talvi ja lumi satoi varsin nopeasti ja talven sääolot olivat suhteellisen vakiot.
 

Kynsilaukan niin sanottu synty/kehtiysseutu seutu on varsin ”eteläinen”. Jos ajattelemme vaikka Kirgisiaa, niin sen pääkaupunki Biskek on käytännössä samalla leveysasteella kuin Rooma. Kevät tulee aikaisin ja lumet sulavat nopeasti. Keväällä maaperässä on runsaasti vettä, ja kun kasvilla on jo valmiit juuret niin se pystyy aloittamaan kasvunsa todella nopeasti ja kaikki on tasapainossa. Oikea järjestys on siis: ensi juuret ja sitten kaikki muu. Kasvin ei ole tarvinnut miettiä sitä onko joku istuttanut sen oikeaan aikaan.

Indie-ideologia ja millenniaalit uuden maatalouden airueina.

Indie on lyhenne englannin sanasta independent (Itsenäinen, riippumaton). Indie-sanalla tarkoitetaan erilaisten kulttuurituotteiden luomista kaupallisen valtavirran ja suurten tuotantoyhtiöiden ulkopuolella.

Sanaa käytettiin ensin musiikissa tarkoittamassa pienten, kaupallisuutta vieroksuvien levy-yhtiöiden tuottamia levytyksiä. Sittemmin sanan merkitys on laajentunut kuvaamaan kaikenlaisia elämäntyylejä, jotka vieroksuvat mainstream- eli valtavirtakulttuuria. Indie rinnastetaan lehtien julkaisussa ja monilla muillakin aloilla underground-aaatteeseen, mutta indie on laajempi ja epäyhtenäisempi suuntaus. Indie-ideologia liittyy siis alunperin kulttuurin tuottamiseen.

Vuoden 2017 maalikuussa arvovaltainen yhdysvaltalainen Fortune-lehti julkaisi artikkelin jossa pohdittiin sitä kuin milleniaalit tulevat muuttamaan iki-ajoiksi amerikkalaisen maatalouden rakenteet. Huomiota sai myös käsite ”hyperlähi-ruoka.” Annettiin ymmärtää että kansakunta, amerikan yhdysvaltalaiset, olivat palaamassa maan perustajien juurille. Maan valloittanut ihmisjoukko tuotti ruokansa aivan itse. 1900-luku merkitsi Yhdysvalloissa ruuantuotannon teollistumista. Nyt mikro-farmeja oli nousemassa kaikkialle, kaupunkien kerrostalojen katoille ja talojen pihoille. Näistä pienistä volyymeista kasvaa lopulta valtavan kokoluokan saava ”uusi maatalous.” 

Kuvailtiin sitä että lopulta uusi maatalous tulisi työllistämään suuren joukon uusia toimijoita. Kyse olisi uudesta elämäntavasta jossa pienen farmin pyörittäminen on aivan luontevaa sivutoimena. Maatalous myös koneellistuis;  lennokit, automatisoitu traktorityö ja robotiikka olivat jo monen uuden ajan farmin arkipäivää. Milleniaalien ajattelutapa näkyi kaikessa. 

Milleniaalien kapinahenki on todellakin luonut myös uudelleen ohjautuneita markkinoita ja paljon itsenäisiä, suurista maatalousjäteistä riippumattomia itsenäisiä toimijoita. Korkealaatuisista tuotteista ollaan myös valmiita maksamaan parempi hinta. Hyvällä tavalla ääriesimerkkinä tästä voi olla kymmenen eekkerin (4 hehtaaria) tila joka tuottaa korkealaatuisen sadon jostain erikoiskasvista josta saa paljon korkeamman tuoton kuin viljelemällä vaikkapa 1000 (400 hehtaaria) eekkeriä maissia joka lopulta päätyy etanolin raaka-aineeksi.

Kynsilaukka on yksi hyvä esimerkki erikoiskasvista ja nyt puhutaan kaikkein korkeimpien standardien mukaisesta tuotteesta josta voi saada Yhdysvalloissa jopa 48 euroa kilolta. Suomen oloissa edellä kuvatun kaltainen esimerkki voi toimia varsin huimassa suhteessa. Yhden aarin alueella voi saada helposti käsityömenetelmällä tuotettua kynsilaukkaa jopa 80 kiloa. Lisäystavararaksi menee 20 kiloa mutta myyntiiin jää vielä 60 kiloa josta voi saada 40 euron kilohinnalla 2400 euroa. Toki verkostoja ja tunnettuutta tarvitaan. Jotta tavallinen maanviljelijä, joka kasvattaa vaikkapa vehnää tarvitsee nykyisillä viljan hinnoilla ja 300o kilon hehtaarisato-oletuksella em. summan saamiseksi kahdeksan hehtaarin alueen. Siis alueen joka on 800 kertaa yhden aarin alue. 

Kynsilaukan kasvatus Inarinmaalla. Vol 2. Pitkäjänteinen suunitelma.

Se mitä nyt tulen kuvailemaan on simulaatio siitä miten menettelisin tämän rojektin suhteen jos olisin toteuttamassa sitä itse. Kaavailemani suunnitelma vaatii pitkäjänteisyyttä ja jopa seitsemän vuoden ajanjakson. Mutta mitäpä ei tekisi kynsilaukan vuoksi. 

Käsittääkseni yksi asia pitäisi pystyä ratkaisemaan ja siihen ei yksi vuosi riitä. Kyse on siitä että miten kasvurytmi saadaan pohjoiseen sopivaksi. Olen siis itse  kasvattanut kynsilaukkaa Varsinais-Suomessa parhaimmilla kasvuvyöhykkeillä. Istutaan kynnet yleensä lokakuun alussa ja sadonkorjuun aika koittaa heinäkuun puolivälin jälkeen. Kun kynsilaukka sprouttaa huhtikuun alussa niin siitä tarvitaan karkeasti ottaen 105 päivää sadonkorjuuseen. Hyvää kasvuunlähtöä keväällä auttaa aikainen istutus syksyllä; näin  kynnet pääsevät muodostamaan hyvän juuriston ennen maaperän jäätymistä.

Edellä kuvatut pohjoiset olosuhteet muodostavat suurimman haasteen. Niin sanotusti yhtälö voisi tuntua mahdottomalta mutta olen luottavainen sen suhteen että tietyt lajikkeet ja lähinnä tietty lajike saadaan sopeutettu Inari maan olosuhteisiin. Voisi sanoa jopa Inari maan olosuhteisiin. Jos kelvolliseen kasvuun on päästy Lapin Kaksoisvirranmaalla Rovaniemen korkeudellakin niin tottahan Kynsilaukkaa voi viljellä Rovaniemeä Inarin välisellä  kolmensadan kilometrin taipaleenkin varrella. Hyvänä vuonna lumi on pääsääntöisesti poissa jo toukokuun puolivälissä ja kevättä voi monellakin konstilla edistää. Tuhkan levittäminen penkkien päälle huhtikuussa kevätauringon jo saadessa voittoa talvesta edistetään lumen sulamista. Penkit ja penkkien ympäristön voi kolata auki huhtikuun lopulla. 

On ihan mahdollista että sprouttaus tapahtuu toukokuun viimeisellä viikolla ja kasvu pääsee vauhtiin jo ennen juhannusta. Olen varma että juhannuksena Inarimaallakin voidaan nähdä neljätuumaiset eli 10 senttiset versot. Täällä kuvaamallani aikataululla kasvit olisivat tuleentuneet ja tuottaneet suurimmillaan 40-grammaiset raapit syyskuun kymmenenteen mennessä. Luotan myös siihen että kärsivällisellä työllä kasvurytmi, sprouttauksesta tuleentumiseen, saadaan jopa alle sadan vuorokauden mittaiseksi.

Inarinmaan olosuhteissa ja kuvailemallani kasvurytmillä istukkaaksi tarkoitettua satoa ei kuivata ollenkaan. Raapit aukaistaan heti sadonkorjuu jälkeen ja kynnet istutetaan uusiin penkkeihin välittömästi. Näin ne pääsevät kasvattamaan juuria. Jos tämä toimenpide tehdään syyskuun 10. päivä niin silloin maan jäätymiseen on aikaa noin 30-40 päivää. Tämä varmistetaan tietysti oikealla istutussyvyydellä ja penkkien runsaalla katteella. Uskoisin että kuukausi kynsien istutuksen jälkeen niissä voi olla hyvinkin viisisenttiset juuret, ja se on aivan riittävästi varmistamaan hyvän kasvuunlähdön keväällä.

Kysymys pohjoisimpaan Lappiin sopivasta lajikkeista onkin sitten oma kysymyksensä. Pitkäaikaisten havaintojani mukaan kaikista kasvuvarmin  lajike on aivan tavallinen niin Siperialainen marmoriini. Jollakin harrastajilla Rovaniemen korkeudella ja siitä alle on tästä lajikkeesta Lapissa jo pitkään sopeutuneita kantoja. Neuvo on hyvä, mutta kun tietää miten kärsimättömiä ihmiset ovat ja miten hyvin neuvoihin ei todellakaan aina haluta uskoa eikä luottaa, niin moni joutuu kokemaan pettymyksen hankittuaan epämääräistä lisäys materiaalia etelästä. En välttämättä usko että kukaan luopuu suuressa mittakaavassa tarkoin vaalitusta kannastaan mutta kaiken voi todellakin aloittaa aivan pienestä.  Tässä maailmassa saa melkein mitä tahansa kun tarpeeksi kauniisti pyytää ja ehkä joku Eteläismmän Lapin kasvattaja antaa halukkaalle muutaman raapin.

Siperialainen marmoriiini voi kasvaa Salpausselän eteläpuolella hyviin mittoihin, 80-grammainen ja kuusikyntinen raapi ei ole harvinainen. Napapiirille tultaessa sellaista ei välttämättä enää näe, grammamäärä on pienempi ja kynsiä on parhaimmillaan vain neljä tai viisi. Mutta sekin on todella paljon, ja jos tuleva Inarinmaan siperialaisen kanta tuottaa siellä vain kolme kynttä on sekin jo loistava saavutus. Istukasmäärän lisääminen vaatiikin sitten todella pitkäjänteistä työtä. 

Jos ensimmäisenä vuonna olet saanut hankittua vaikkapa viiden raapin kynnet napapiirin tuntumassa kasvaneista siperialaisista, niin saat seuraavana vuonna sadoksi ehkä 20 raapia joissa on kaikissa 3 kynttä. Raapien paino voi olla 35-40 grammaa. Tietysti sinulla on ”oikeus” syödä jopa kymmenen  prosenttia sadosta jolloin  saat maahan reilut 50 kynttä. Maltti on valttia tässä juuri vaiheessa. Seuraavana vuonna saat istutettavaksi 140 kynttä ja olet jättänyt syötäväksi ja muiden ihmeteltäväksi 6 raapia. Neljäntenä viljelyvuotenasi istutat 300 kynttä ja olet voinut jättää itsellesi 30-35 raapia. Tässä vaiheessa toimintasi herättää huomiota ja voi tehdä optioita tulevasta sadosta ja antaa istukkaita muille. Kuudentena vuonna istukkaita on 1200 ja satoa tulee 1800 kynnen verran. Seitsemäntenä syksynä tarvitset jo kaksi aaria istutuksiin.

Edellä kuvattu on mahdollista mutta se onnistuu vain jos ollaan kurinalaisia. Pikavoittoja ei ole olemassa ja rikastumistoiveet voi kertaheitolla unohtaa. Kaikki on mahdollista. Inarinmaa on Suomen suuri kunta ja hyviä hietamaita löytyy paljon. 100 pienen mittakaavan kasvattajaa joiden istukasmäärä on keskimäärin 1000 kynttä voisivat tuottaa joskus tulevaisuudessa 3500 kiloa hyvää Siperialaista marmoriinia. Mutta homma ei todellakaan sovi ihmisille joilla on taipumusta turhaan hätäilyyn ja ahneet älkööt rojektiin ryhtykö. Loppu on se tunnettu...

Otsikkokuva on Tuomo Itkosen kirjan Pippinä ja Pappina kuvistusta. Kuva lienee itse kirkkoherra Itkosen ottamaä ja siinä Ronkajärven Aaprami Morottaja, pappilan kotiapulainen Maarit Musta, Juhani Jomppanen ja Jouna Piera Jomppanen niittmässä rehevää vihantakuaraa Pappilan kentällä syksyllä 1930. Taustalla Pahtaniemi .

Tässäpä Inarinjärvi uusilla sanoilla Souvareiden esittämänä.

Kynsilaukan kasvatus Inarinmaalla. Vol 1. Arktinen ulottuvuus ja vähän perusteista.

Aika useasti olen miettinyt miten kynsilaukka menestyisi vanhassa kotikylässäni Inarissa, ja ylipäätänsä pohjoisemmassa Lapissa. Täällä Varsinais-Suomessa olen kasvattanut kynsilaukkaa pääasiassa kahdessa paikassa Aurassa ja Marttilassa. 

Jos katsomme karttaa sijoittuvat nuo paikkakunnat samalle korkeudelle kuin Alaskaan Anchorage. Kyse olisi siis kynsilaukan pohjoisesta, tai paremminkin arktisesta ulottuvuudesta. Viittausta Alaskaan ja sen pohjoiseen sijaintiin olen käyttänyt paljon puhuessani kynsilaukan kasvatuksen mahdollisuuksista Suomen Lapissa. Yhdysvaltain Alaskassa tapahtuu paljon kynsilaukan kasvatuksen suhteen eikä tilanne ole siellä kovin lohduton. Alaskan Fairbanks on samalla korkeudella kuin Oulu ja siellä tuotetaan hyvällä menestyksellä kovaniskoja; otaksuttavasti jotain Siperialaisen marmoriinin kantoja. Kynsilaukka kasvaa siellä helposti 50:n gramman painoon.

Mutta eipä Suomessakaan ole jääty vaille menestystä. Tällä hetkellä on jo harrastajia jotka tuottavat varsin suuriakin määriä eri lajikekirjon kynsilaukkaa Tornionjoki-laaksossa ja Kemijoen varrella eli Lapin Kaksoisvirranmaalla. Yksittäisiä harrastajia on muitakin napapiirin tuntumassa.

Inarin suhteen en olisi kuitenkaan ensimmäinen lajissaan. Inarissa kynsilaukkaa kasvatti aikoinaan kuuluisa unkarilainen-syntyinen mies nimeltään Paavo von Pandy. Hän syntyi ”aatelismieheksi” Unkariin, mutta kuoli erämaatalon isäntänä Inarissa. Inarinjärven Kultalahdessa hänen kerrotaan kasvattaneen yhtä sun toista ja kynsilaukkaakin. Mitä lajiketta/lajikkeita von Pandy kasvattikaan jäänee ikuiseksi arvoitukseksi.

Inari on hyvin pohjoisessa ja kun katsomme millä korkeudella se sijaitse verrattuna Pohjois-Amerikkaan niin tilanne kaikessa arktisuudessaan paljastuu meille. Inarin kirkonkylä on käytännössä samalla korkeudella kuin Kanadan Luoteis-Territorioiden MacKenzie-joen suistomailla sijaitseva, ja hyvin nykyaikaisesti rakennettu Inuvikin kaupunki jossa on peräti noin 3500 asukasta. Kotikyläni eli Inarin kirkonkylän leveysaste 

68° 54' 20'' ja Inuvikin 68° 21' 39' eli yötön yö on siellä melko lailla yhtä pitkä kuten kaamoskin.

Omaan jonkin verran viljelykokemusta Inarin korkeudella mitä tulee perunaan ja porkkanaan. Lisäksi kotoutin 1980-luvulla hyvällä menestyksellä venäläisen mustaherukan Imandra-kannan Inariin. Lisäsin pensaita taivukkaista ja veljeni sai niistä Ivalossa sittemmin myöhempinä vuosikymmeninä valtavia satoja. Perunat joiden kasvatuksesta vastasin lapuudenkodissani vielä Helsingin vuosinani 1985-1995 olivat aivan ”tavallinen puikula” ja ns. Lapin musta manteli. Tapanani oli matkata Inarinmaalle toukokuun jälkimmäisellä puoliskolla ja pariksi viikoksi ja tulla sitten syyskuun alussa sadonkorjuupuuhiin. Istutin perunat aina kolme viikkoa ennen muita ja ne olivat hyvällä kaalella jo juhannusviikon alkaessa kun muut vasta istuttivat omansa. Aikalaisen istutuskohdan edut huomasi sitten syksyllä. Molemmat lajikkeet tuottivat jopa 250 gramman suuruisia mukuloita. 

Inarin ilmasto on paljon suotuisampi kuin samalla leveysasteella olevan Inuvikin. En tiedä kasvatetaanko Inuvikissa kynsilaukkaa, perunaa tai herukoita ulkosalla mutta vanhaa jäähalliin on ainakin viritetty jonkinlaisia puutarhapalstoja kasvulavoin. Jos lähtisin Inariin niin saisin luotettavilta kasvattajilta jo hyvin pohjoiseen kotoutetun Siperialaisen marmoriinin kantoja omieni lisäksi päästäkseni rojektissani alkuun. Lähtisin siitä periaatteesta, että jos se onnistui von Pandyltä niin varmasti minultakin. Kaiken lähtökohta olisi oikea lajike ja oikein rytmitetty kasvukierto, Ja ennenkaikkea tarvitsisin rojektiin 7 vuotta, mutta palkkiona häämöttäisi lopulta viljelmä jossa aaria kohden tuottaisin 800 raapia  joiden keskipaino olisi 40-grammaa. Raapeissa olisi vain kolme kynttä mutta ne olisivatkin sitten reilun kokoisia.

Miten pääsisin moiseen lopputuloksee? Kerron siitä seuraavassa postauksessa.

Otsikkokuvassa von Pandy Inarin Kultalahdessa.

Pähkäilin pitkään laittaisiko tähän Inarinjärven Tapio Rautavvaran esittämänä mutta en oikein ole enää sinut Topeliuksen sanojen kanssa. Soitetaanpas nyt kuitenkin Kohti Alaskaa ja Tapio Rautavaara.