KOTIPUUTARHA-LEHDEN SUURI VALKOSIPULIJUTTU: ALEXANDRA-JIHAD ON PÄÄTTYNYT.

Uusimmassa Kotipuutarha-lehdessä (elokuun numero) on julkaistu laaja kirjoitus ”Oman maan valkosipulit”. Sen sisällä on myös minusta tehty esittely ”Intohimona kynsilaukka”, jossa puhumme muun muassa kehittelemästäni kynsilaukkakahvista. Kuvat on otettu viljelmälläni Marttilassa ja olen jakanut juttua varten tietämystäni. Vaikka itselläni olisi ollut tarjolla huomattavasti parempiakin kuvia, lehti toimii varmasti mukavana kuriositeettina ja keräilykappaleena kaappiin.

Kun luin tietotekstit läpi, olin aluksi turhautunut. Tekstiin on päässyt mukaan perinteisiä puutarhamyyttejä. Jutun lopullisella asiatarkastuksella ei ole ollut hölkäsen pöläystä tietoa valkosipulin biologiasta. Kiitän kuitenkin jutun pohjatekstin tekijää. Haluan oikaista teille muutaman tekstiin jääneen kriittisen virheen:

I Myytti "talvivalkosipulista" ja kevätistutuksesta: Maailmalla ei tunneta termiä talvivalkosipuli. Se on suomalainen kielellinen keksintö. Valkosipuli on aron kasvi, ja lajikkeesta riippumatta sen luonnolliseen kiertoon kuuluu syysistutus. Pehmeävartisten istuttaminen keväällä tuottaa vain huonolaatuista satoa, sillä kasvi menettää elintärkeän syksyn juurtumisajan ja talven kylmäkäsittelyn (vernalisaation).

II Kasvi ei "jakaudu", se monistaa itsensä: Lehden väite jakautumisesta on outo. Valkosipuli monistaa itseään lehtihankoihin muodostuvista paisuneista hankasilmuista. Tämä prosessi käynnistyy syksyllä, ja kun maasta ottaa sipulin toukokuun puolivälissä ja aukaisee sen ja halkaisee kynnet, uudet kynsien, lehtien ja kukkavarsien kasvuaiheet ovat siellä jo täysin valmiina näkyvissä. Kesä vain turvottaa ne.

III Sadonkorjuun ajoitus meni väärin päin: Lehdessä neuvotaan katsomaan korjuuaikaa, kun 4–6 lehteä on tyvestä vihreänä. Ei missään tapauksessa! Lehdet lasketaan latvasta alaspäin, jotta sipuliin saadaan riittävä määrä hyviä, suojaavia kuoria. Alimpien lehtien ruskettuminen voi tapahtua jo kesäkuun alussa, eikä se ole noston merkki. Lehdessä on tästä muutenkin ristiriitaista tietoa kunnostusohjeiden kohdalla (alimpien lehtien poistaminen).

IV UV-säteily: Jutussa väitetään, että loppukesän UV-säteily steriloisi ilmassa kasvavat itusilmut (bulbillit) puhtaiksi. Oikea UV-C-sterilointi on vaativa laboratorioprosessi, johon harrastajalla ei ole resursseja – kotikonstein se vain tuhoaa itämiskyvyn.  Systeemisiin viruksiin sekään ei tosin pure, sillä emokasvin virukset siirtyvät aina myös näihin klooneihin.

V Istutusaika ja pesu: Etelässäkin istutus tulee tehdä jo lokakuun alun (5.–10.10.) tienoilla, jotta juurakko ehtii kasvaa suureksi (Poikkeuksena Turban-ryhmä, jolla on aivan eri kasvurytmi ja kellottuminen). Oikein kuivattu sipuli tekee maassa vain juuret, ei versoa. Lisäksi sipulit on ehdottomasti pestävä noston jälkeen! Pehmeissä lehdissä ja mullassa muhivat kaikenlaiset homeet, muun muassa harmaa-, musta- ja valkohomeet ja mitä kaikkia niitä lieneekään, jotka ilman pesua tunkeutuvat sipulin sisään ja mädättävät sen kuivatuksen alkuvaiheessa.

Mutta tiedättekö mitä? Nämä kömmähdykset voi antaa anteeksi, sillä jutussa tehdään kaksi aivan historiallista läpimurtoa, joiden eteen olen tehnyt vuosikausia töitä. Voin kai julistaa vuonna 2017 aloittamani ”Alexandra-jihadin” eli PYHÄN SODAN lajikeväärennöksiä vastaan virallisesti päättyneeksi!

Uusi käsitteistö otettiin käyttöön

Luomani uusnimistö on otettu ”virallisesti” käyttöön! Lehti on rohkeasti ja dynaamisesti ottanut käyttöön kehittämäni suomenkieliset kasvuryhmien nimet. Raskaiden ja runsaasti konsonantteja sisältävien käännösten sijaan lehdessä puhutaan nyt tyylikkäästi lasikkaista, marmoriineista, raitiisista, rokaleista ja silveriineistä (sekä tietysti aasialaisista, artisokista, kreoleista, posliineista ja turbaaneista). Tämä tulee vakiinnuttamaan oikean terminologian Suomessa!

Aleksandra-myytti ja lajikeväärennökset murretaan lopullisesti: 

Lehti myöntää suoraan, että ”Aleksandra” ei ole oma lajike, vaan harhaanjohtava yleisnimitys useille paikalliskannoille. Tämän nimen alta voi löytyä jopa kymmentä eri lajiketta ainakin neljästä eri kasvuryhmästä. Se on sama asia kuin myisi Kentucky-viskiä Lagavulinina! On upeaa, että tämä kuluttajahämmennys tuodaan vihdoin julki puutarhamediassa.

Mistä julistamassani PYHÄSSÄ SODASSA oli kyse?

Takavuosina kuopiolainen Juha Berg keräsi 30 erilaista "Alexandra"-nimellä liikkunutta kantaa ja lähetti niistä replikat minulle. Pystyin määrittämään tuosta kokoelmasta kaikkien kasvuryhmät: mukana oli ainakin 6–8 eri lajiketta kolmesta eri ryhmästä (rokaleista, marmoriineista ja lasikkaista). Kyseessä oli suora väärennös, jossa täysin eri makuisia ja eri tavoin säilyviä sipuleita myytiin yhdellä nimellä.

Olen tehnyt paljon havaintoja siitä, että rokaleryhmän Iso venäläinen voi tuottaa silmumuutoksia. Havaintoni osoittavat, että todellakin Iso venäläinen voi tuottaa myös marmoriinikynsiä. Tästä silmumuutosilmiöstä on kirjoittanut myös esimerkiksi Federico Mancuso kasvikirjoissaan, ja hän on asiassa vakuuttava auktoriteetti. Kyse on kuitenkin vain tietyistä, hyvin harvinaisista Ison venäläisen kannoista, joita uskon olevan olemassa vain muutamia. Kaiken lisäksi tuo silmumuutoksen syntyminen edellyttää sitä, että samassa viljelypaikassa (isossa tai pienessä) kasvatetaan myöskin jotain siperialaista kantaa, mikä lähtee imitoitumaan Ison venäläisen kannassa. Samoin myöskin jotkut marmoriinit voivat tuottaa rokalekynsiä – tästäkin olen tehnyt monta havaintoa. Nämä biologiset erikoisuudet ja epigeneettiset vuorovaikutukset eivät kuitenkaan selitä tai oikeuta sitä laajaa "Aleksandra"-hämmennystä, jota markkinoilla on levitetty.

Laadin asiasta avoimen kirjeen hyötykasviyhdistykselle ja muille toimijoille. Hyötykasviyhdistys ei ole enää vuoden 2022 jälkeen myynyt mitään Alexandra-nimen alla.

Mutta suuret tekijät, kuten Hankkija, ja tosiasioista piittaamattomat viljelijät ja kasvattajat, myyvät valitettavasti edelleen Alexandra-nimistä kynsilaukkaa, jossa on sekoituksena rokaleryhmän Isoa venäläistä ja ainakin yhtä marmoriinien siperialaista kantaa. Myytti on levinnyt valitettavasti myös Ruotsiin ja Norjaan, missä ihmiset puhuvat Alexandrasta aivan kirkassilmäisesti taustoja tuntematta. Mutta jos joku haluaa juoda bourbonia Lagavulinina, niin tehkööt.

Minä ja muutama muu harrastaja olemme kuitenkin voittaneet tämän taistelun, ja Kotipuutarha-lehden artikkeli on siitä virallinen todiste!

Aleksandra-ilmiö on tietenkin suomalainen ilmiö, mutta sille löytyy vastineita valkosipulin maailmasta paljonkin. Esimerkiksi Tsekinmaalla oli pitkään vallalla Benátčan-hämmennys, ja se oli jollain tavalla jopa drastisempi ja dramaattisempi mitä Aleksandra-hämmennys. Käytännössä katsoen melkein mitä tahansa tšekkiläistä valkosipulia myytiin Benátčan-nimellä, ja vasta perusteellinen DNA-tutkimus pystyi määrittelemään lajikkeet. Tämä puhdistus tehtiin noin 15 vuotta sitten, mutta valitettavasti senkin jälkeen Tšekinmaalta tuotetusta kynsilaukasta voi samasta lähetyksestä esimerkiksi Havran-nimen alla löytyä oikeata Havrania tai sitten vaikkapa jotain tšekkiläistä posliinia. Monen eurooppalaisen puutarhaliikkeen valikoimissa lajikkeita myydään väärillä nimillä ja kasvuryhmät ovat lahjakkaasti sekaisin. Elikkä tehtävää on vielä paljon. 

Mutta yksi pyhä sota omalta kohdaltani saa riittää – en lähde sotaretkelle Eurooppaan. Uskonpa kuitenkin, että Euroopassakin tehdään vielä laaja DNA-tutkimus — tai tehdäänkö loppujen lopuksi, sillä lajikkeiden viljeleminen ja varjeleminen ovat harrastajien vastuulla. Isot geenipankit eivät puhu kasvuryhmistä. He eivät puhu Ron L. Engelandin järjestelmän mukaisesti, näille geenipankeille kynsilaukat ovat pelkkiä numerokoodeja ja paikkakuntien nimiä. Harrastajissa on siis todellinen voima.

Kasvitieteellisesti tarkan, biologisiin faktoihin ja käytännön kokemukseen perustuvan paketin orgaanisesta viljelymenetelmästä sekä neljän vuoden mallin pienkasvattajaksi haluavalle löydätte suoraan ylläpitämiltäni kotisivuilta: https://www.hakydras.com/

Tällä hetkellä en enää päivitä nykyisiä kotisivuja, koska siirrän ne uudelle dynaamisemmalle alustalle joskus loppuvuonna ja julkaisen tietosivut myöskin aluksi ruotsin kielellä, kevään kuluessa englannin kielellä. Vuoden 2027 lopulla ne ilmestyvät myös saksaksi, italiaksi ja ranskaksi – ja ihan hauskana kuriositeettina vielä latinankin kielelle. Saavatpahan sitte Vatikaaninkin pojat hauskaa iltalukemista. Nykyään kaikki on niin helppoa.

Ostakaa lehti ihmeessä kuriositeetiksi kaappiin – se on todiste siitä, että oikea valkosipulikulttuuri on vihdoin rantautumassa Suomeen!

Ron L. Engeland ja Filaree

Kun puhutaan kynsilaukasta kaikesssa sen moninaisuudessaan niin yksi henkilö nousee erityisasemaan. Kyse on miehestä joka loi kestävän tavan luokitella eri kynsilaukkojen kasvutyypit. Hän on Ron L. Engeland.

Hänen sukujuurensa ovat englantilaista alkuperää. Nimenä Engeland viittaa niittymaahan. Harva tietää että Englannin valtion nimi tulee vanhan englannin kielen sanasta Engelond, joka viittaa niittyyn joka on virtaavan veden varrella. Engeland syntyi 1940-luvun loppuvuosina ja hän teki elämäntyönsä Yhdysvaltojen Washingtonin osavaltion Okanoganin piirikunnan Omakin taajaman alueella maatilalla, josta voidaan nykyään käyttää nimeä Vanha Filaree. Engeland tuli tavallaan vävyksi vaimonsa Watershine Woodsin vanhempien omistamalle tilalle ja he saivat kaksi lasta. Kun kirja Growing Great Garlic tuli markkinoille, voitiin sanoa että hän on viljellyt kynsilaukkaa lähes kahdenkymmenen vuoden ajan. Tästä voidaan päätellä että hän aloitti toimintansa Filareen tilalla 1970-luvun alkupuolella.

Engelandin elämäntyön näyttämönä toiminut Okanoganin piirikunta sijaitsee Yhdysvaltojen luoteisosassa, alueella, jolle antaa leimansa puolikuiva ylätanko. Omakin taajama ja sen myötä Filareen farmi lepäävät laakson pohjalla noin 260 metrin korkeudella merenpinnan yläpuolella, North Cascades -vuoriston ja lähes 1 750 metriin kohoavan Omak-vuoren syleilyssä. Tämä vuorten saartama paikka synnyttää ankarat ilmastoolosuhteet –  lumiset talvet, jolloin pakkanen jää seisomaan laaksoon, ja vastapainona poikkeuksellisen kuumat, kuivat kesät. Nämä olosuhteet pakottivat farmarin kehittämään kurinalaisen viljely-, kastelujärjestelmän.

Itse miehestä ei paljoa tietoa netistä löydä. Toisaalta se ei voi ollakaan mikään itseisarvo. Edelleenkin on mahdollista jättää hyvin vähän jälkiä itsestään internettiin. Engelandista löydämme tasan tarkkaan vain yhden kuvan joka julkaistiin teoksen ”Growing Great Garlic” takakannessa.

Mutta jos tarpeeksi hienovaraisesti asiaa osaa udella niin tietoa toki löytää. Tässä maailmassa saa melkein mitä tahansa jo osaa tarpeeksi nätisti pyytää. Engelandille kuuluu nykyään oikein hyvää ja hän on vetäytynyt farmarin töistä reilut 10 vuotta sitten tehtyään vuosikymmenten työn ja jätettyään pysyvän jäljen työllään kynsilaukan viljelyn historiaan. Eläkepäivillään hän voi keskittyä monen washingtonilaisen lempiharrastukseen eli vaelteluun vuorilla. Engeland on vanhoilla päivillään kovasti mieltynyt myös lintujen tarkkailuun.

Itseään Engeland luonnehtii kirjassaan aivan tavalliseksi mieheksi jonka opinahjo hänen omien sanojensa mukaan oli pelto. Tämä nostaa entisestäänkin miehen elämäntyön arvoa ja rohkaisee monia. Kaikki viisaus ei todellakaan tule ylhäältä oppituoleista annettuna.

Ron L. Engeland puolisonsa Watershinen kanssa tulivat tunnetuksi orgaanisen viljelyn toimeliaina mestareina. Filareella ei viljelty pelkkää kynsilaukkaa vaan heillä oli viljelyssä myös yli sata erilaista omenalajiketta, persikoita, aprikooseja, luumuja, vadelmia, perunoita ja he tuottivat myös kuivakukkia. Engelandilla oli myös kastelujärjestelmiä myyvä firma ja hän kirjoitti lukuisia artikkeleita ja toimi viljelijäjärjestöjen luottamustehtävissä. Yhdysvalloissa ja Kanadassa ihmisenä kovin tuntematon Engeland on tänään alan mystinen auktoriteetti, jonka kirja on inspiroinut tuhansia ja taas tuhansia viljelijöitä ja harrastajia ympäri maailmaa. Arvioisin että vuoden 2015 jälkeen noin 50 suomalaista harrastajaakin on hankkinut Engelandin uuden aikakauden avaavan teoksen.

Kun teos Growing Great Garlic vuonna 1991 ilmestyi, se täytti huutavan tyhjiön. Kirja oli maailmanhistorian ensimmäinen kokonaisvaltainen kynsilaukan  kasvatuksen opas, joka synnytti Pohjois-Amerikkaan kokonaan uuden käsitteen: gourmet-valkosipulin. Engeland osoitti tuhansille seuraajilleen, että viljely voi olla taloudellisesti kannattavaa ja laadukasta hyvin pienelläkin maapinta-alalla, kunhan työhön ryhdytään asiantuntemuksella. Filareen tila ei ollut pelkkä kauppapuutarha, vaan se toimi orgaanisen viljelyn  pioneerina aikana, jolloin koko ala otti vasta ensiaskeleitaan. Engeland ja Watershine saivat tilalleen virallisen orgaanisenb viljelyn sertifioinnin Washingtonin osavaltion maatalousministeriöltä (WSDA) jo 1970- ja 1980-luvuilla, kauan ennen kuin liittovaltio oli edes luonut kansallisia standardejaan. He olivat mukana rakentamassa ja määrittelemässä puhtaamman maanviljelyn perusrakenteita, mikä nostaa Engelandin auktoriteetin arvoa entisestään.

Filareen farmin tarina sai kuitenkin uuden käänteen 2010-luvun puolivälissä, kun Engelandit myivät elämäntyönsä eteenpäin. Uusien omistajien, Alley ja Phoebe Swissin, myötä tilalla on vähitellen siirrytty uudenlaisiin menetelmiin, jotka vastaavat nykyajan suurempaan kysyntään ja muuttuneeseen toimintaympäristöön. Siinä missä Engelandin aikakautta leimasi ankara yhdeksän vuoden viljelykierto ja herkkien valkosipulipenkkien kattaminen sinimailassilpulla, nykyisessä tehokkaammassa tuotannossa näistä työläistä työvaiheista on pitkälti luovuttu. 

Nykyään viljellään suoraviivaisemmin samalla alueella hakien suurempaa volyymia; nykyään kapeaan reilun 60 sentin levyiseen penkkiin istutetaan jopa kuusi kynttä yhteen vaakasuoraan riviin. Tämä muutos heijastuu suoraan farmin nykyisessä ilmeessä, joka edustaa perinteisen käsityöläisyyden sijaan modernimpaa ja virtaviivaisempaa massatuotantoa. Kehityksen suunta näkyy selkeästi tilan omalta Instagram-tililtä: pellot ovat syksyisin ja keväisin puhtaan paljaina, ilman suojaavaa alfalfa-vaippaa, joka määritti maisemaa vielä vuosikymmenet sitten. 

Sosiaalisen median antamien viitteiden mukaan näyttäisi siltä, että myös viljelyalan pitkäaikaisesta orgaanisesta valmistelusta on luovuttu. Tilalle saapuu joka syksy valtava monsterirekka, joka tuo maahan noin 100–120 kuutiota muualla valmistettua kompostimultaa. Liekö se sitten jonkun isomman kaupungin yhdyskuntajätettä tai jotain muuta, mutta näin ne asiat vain muuttuvat. 

Alley ja Phoebe Swissin luotsaamana Filaree kehittynyt laajamittaiseksi ja ammattimaiseksi lisäysmateriaalin tuottajaksi. Se tarjoaa erinomaisen vertailupohjan siitä, miten viljelyn painopisteet ja mittakaava muuttuvat, kun siirrytään perinteisestä enemmän käsityöläisyyteen perustuvasta mallista kohti nykyajan mittapuiden suurempaa tuotantoa, joka vaatii enemmän viljelymenetelmien mekanisoimista.

Glaslila — En nordisk guide till en fascinerande vitlöks-grupp Glaslila

Glaslila. (Glazed Purple Stripes eller kort GPS) bildar en till sortantalet liten men också fascinerande odlingsgrupp av vitlökar. Dess representanter är, när de torkats på rätt sätt, sofistikerade gourmetprodukter med glänsande skal och tidig mognad. Denna grupp har visat sig vara en dold juvel för odlare i de nordiska länderna.

Ursprung och botanisk korrigering

Tidigare har denna grupp i Norden främst varit känd under olika diffusa och osäkra benämningar (såsom ”glaserad strimmig purpur” eller ”glasspurpur”). Introduktionen av det mer träffsäkra namnet glaslila strävar nu efter att korrigera den tidigare bristen på en bra, enhetlig och etablerad nordisk term.

Bakom gruppens internationella namn står pionjären inom området, Ron L. Engeland, som med benämningen syftade på klyftornas karakteristiska glans. I internationella källor beskrivs denna yta ofta som en silvrigt lila, satängartad eller matt metallisk lyster.

Glansen är dock bara ett av gruppens många kännetecken. Till det yttre påminner klyftorna hos glaslila om gruppen strimmiga purpurlökar (Purple Strupe) – det finns vanligtvis 8–12 klyftor i en lök – och deras blomstängel (hals) skruvar sig ofta upp till två hela varv innan den rätar ut sig. Allra lättast känner man dock igen glaslila, utan att ta bort ett enda skal, på deras unika morfem:

• Den ihåliga, förstorade och tydligt osymmetriska kupol (bulbilsamling) som bildas runt blomstängeln.

• Bladstjälkens karakteristiska och eleganta växtsä 

Under tillväxten bildar glaslila också en typisk, rolig och flexibel ”gungande rotting” (på norska ofta kallat veivende rotting), som fungerar som gruppens tydliga makromorfem och visuella nyckelkännetecken, långt innan man står framme vid odlingsbädden. Givetvis kräver en djupare förståelse för sådana morfem många års erfarenhet som odlare eller vägledning av en mycket erfaren expert.

”Engelands misstag” och den genetiska sanningen

I botanikens historia har klassificeringen av glaslila genomgått en betydande korrigering, som i all välmening kan kallas ”Engelands misstag”. Ron L. Engeland klassificerade ursprungligen gruppen som mycket snarlik strimmiga purpurlökar (Purple Stripe) och marmorerade purpurlökar (Marbled Purple Stripe). En omfattande DNA-profilering utförd av USA:s jordbruksdepartement (USDA) i Fort Collins har dock visat att detta är felaktigt. Den han bevisat att glaslila bildar en egen, självständig genetisk grupp och i själva verket är en egen odlingsgrupp med asiatiskt ursprung (Asiatic). Engeland missade några grundläggande faktorer:

• Skalets struktur: Skalstrukturen hos glaslila påminner om de asiatiska typerna. Karakteristiskt för båda är att skalet är extremt tunt och skört. På grund av detta är glaslila benägna att spricka i skalet om skörden fördröjs länge i jorden – även om det inte är någon brådska med upptagningen så länge torrperioden fortsätter.
• Stängelns växtsätt: Stängelns växtsätt hos glaslila är helt annorlunda än hos de strimmiga och marmorerade purpurlökarna. Just den tidigare nämnda graciösiteten och den sparsamma grönmassan, som påminner om asiatisk vitlök, gör stängeln lätt att känna igen.
• Färg: Skalets färg på en torkad lök hos glaslila skiljer sig helt från de strimmiga och marmorerade typerna. Skalen har ofta en naturligt jordnära basfärg som skiftar i sepia.

Produktivitet och framgång i det nordiska klimatet

När det gäller odlingsegenskaper är glaslila exceptionellt värdefulla under nordiska förhållanden, vilket också bekräftas i officiella odlingstester utförda i kalla klimat som Alaska. Liksom andra vitlökar som planteras på hösten kräver de en ordentlig köldknäpp (vernalisering) i jorden, men de har visat sig vara mycket livskraftiga och härdiga även i de tuffaste odlingszonerna i Sverige och Norge.

Glaslila mognar tidigt. I de södra delarna av Norden kan en skicklig odlare skörda dem och få ut dem till försäljning eller distribution redan i skiftet mellan juli och augusti. Tillsammans med Turban- och Artichoke-grupperna är glaslila de perfekta sorterna för tidig skörd under sensommaren.

Namnförvirring och det verkliga antalet sorter

Även om man på marknaden och i frökataloger stöter på tiotals olika namn för glaslila, är det utifrån rent morfologiska observationer troligt att det i verkligheten finns färre än tio genetiskt unika sorter i denna grupp. Det låga sortantalet döljs lätt av den europeiska namnförvirringen, eftersom vissa sorter förekommer under så många som fem eller sex olika namn i olika länder. Ett typiskt exempel på detta är de olika varianterna av 'Red Rezan'. Den så kallade "ryska Red Rezan" är i själva verket bara en och samma form av denna grundtyp, som cirkulerar på marknaden under nya lokala namn. Många odlare kan därför, utan att veta om det, odla exakt samma sort under several olika namn.

Den nordiska odlarens elit-duo och andra nyckelsorter

Ur ett hobbyodlings- och självhushållningsperspektiv kompletterar sorterna inom denna grupp varandra perfekt för att skapa en mångsidig och långvarig skörd:

'Early Purple’ Gruppens definitiva och suveräna kung, som skiljer sig från alla andra sorter inom glaslila genom sin otroliga tidighet, sin produktivitet i gram samt sin sofistikerade elegans. Den mognar snabbast av alla och växer mycket pålitligt under nordiska förhållanden. Den specifika och utmärkt acklimatiserade stam som spritts i Finland introducerades i landet år 2016 av odlaren Torsten Sandberg, som tog med sig den från Estland. Sandbergs finländska stam har sedan dess delats och spridits till cirka 150 hobbyodlare och producenter runt om i Finland. Ursprungligen namngavs denna linje av den kända brittiska odlaren Colin Boswell och odlades på Boswells berömda gård (The Garlic Farm) på Isle of Wight i England.

Det är mycket troligt att exakt samma sort även är i omlopp bland odlare i Sverige och Norge, om än utan Sandbergs specifika stamnamn eller som en helt oidentifierad lokal variant, vilket gör den till en sann skandinavisk gemenskapssort. Sorten är en sann etta när det gäller gramproduktion, om man ser till plantans lilla ovanjordiska gröna del i förhållande till den färdiga, torkade löken. Varje år när skörden närmar sig blir odlaren lite nervös, men denna eleganta sort med sitt ”gungande rotting”-växtsätt bjuder alltid på samma glada överraskning: den ganska anspråkslösa och graciösa stängeln producerar en för sin storlek förbluffande stor lök.

Denna verkningsgrad är exceptionell jämfört med andra grupper. Om till exempel en stor och kraftig ”stor rysk” vitlök skulle producera lika mycket torkad vara i förhållande till sin grönmassa, skulle varje planta ge en enorm lök på 180 gram. Dessutom är många stora Rocambole-vitlökar (slangbellor) enorma humusslukare, medan 'Early Purple' är en betydligt mer effektiv och anspråkslös utnyttjare av utrymmet.

Under goda förhållanden torkar den snabbt, och när den hanteras på rätt sätt får man en färdig gourmetprodukt ofta redan en månad efter skörd. Den lämpar sig också perfekt för tidig färskvara, det vill säga grönvitlök (vårlök/färsk hvitløk). När det gäller lagringstid är 'Early Purple' som bäst under hösten, och dess kvalitet förblir utmärkt fram till senhösten (runt månadsskiftet oktober/november).

'Red Rezan' (och verkligheten bakom den osteuropeiska lantsorten) I den västerländska utsädeshandeln och i sortkataloger tror man ofta felaktigt att 'Red Rezan' är en enskild, specifik sort som hittades och namngavs 1986 i Rjazan söder om Moskva. I verkligheten avslöjar det botaniska och historiska perspektivet något mycket större: det rör sig om en urgammal, vitt spridd osteuropeisk lantsort (landrace) som har odlats i form av tiotals eller hundratals genetiskt nästan identiska lokala stammar i olika byar runtom i Östeuropa, Baltikum och Norden. Rjazan-stammen var bara en punkt där västerländska samlare råkade ta ett prov.

Många gamla, namnlösa stammar av glaslila som länge har bevarats i nordiska samlingar är till sitt utseende och växtsätt helt identiska med den vitlök som går under det officiella namnet 'Red Rezan'. Detta tyder på att samma grundstam har tagit sig till våra breddgrader långt innan den moderna västerländska nomenklaturen uppfanns – spridd över århundraden via historiska handelsrutter och migration.

När det gäller odlingsegenskaper kompletterar denna lantsortstyp 'Early Purple' genom att ge odlaren bättre lagringsduglighet (hållbarhet) och storlek. Även om den inte är en lika extremt trimmad ”gramproducent” i förhållande till sin grönmassa som 'Early Purple', kan den under gynnande förhållanden producera riktigt stora och imponerande lökar. Dess främsta trumfkort är en exceptionell hållbarhet: när kvaliteten på 'Early Purple' gradvis börjar avta under senhösten, behåller stammar av 'Red Rezan'-typ sin struktur, fasthet och sina aromer betydligt längre in på vintern.. Plantan tolererar också vattenhållande eller något fuktig jord (lätt lera/tung jord) bättre än många andra mer känsliga vitlökar, och i dess mörkt lila, snäva klyftor glimmar naturliga nyanser av guld och metall.

Fler sorter i gruppen

• 'Purple Glazer': En sort som ursprungligen kommer från södra Ryssland. Detta är internationellt sett kanske den mest kända och allmänt tillgängliga sorten inom glaslila. Dess lökar är vackert mönstrade i klarvitt och djupt purpurlila. Sorten ger mycket saftiga och milda blomstänglar (halsar/hvitløksburs) som kan skördas som delikatess innan den egentliga huvudskörden.
• 'Siberian Glazer': En extremt härdig variant som älskar kalla vintrar. Den är perfekt anpassad för att producera stora och imponerande klyftor även i områden där växtsäsongen är kort och intensiv.
• 'Vekan' (eller 'Unikat'): En tjeckisk kulturarvssort som härstammar från den lilla staden Poběžovice nära den bayerska gränsen. I Nordamerika spreds sorten länge under det felaktiga namnet ”Vesak”.

Hanteringstips: Magisk färg med saltvatten

Eftersom skalen hos glaslila naturligt är sköra och sepiatonade när de torkat, kan man framkalla en fantastisk, nästan magisk färgprakt med ett enkelt odlingsknep: När plantorna har skördats och grovrensats från smutsiga eller överflödiga blad, doppas den färska löken i saltvatten i fem minuter. En lagom dos är en tesked salt per liter vatten. Som ett resultat av detta korta bad 

bildas en otrolig färgskala på vitlöksskalen när de torkar: sepia finns kvar som basfärg, men vid dess sida framträder kraftfull lila, guld, silver och platina – självklart fulländat med den för glaslila så karakteristiska, glasaktiga glansen.

Kulinariska egenskaper

När glaslila torkats på rätt sätt belönar de odlaren och matentusiasten med en fin och mångdimensionell smakprofil. De han en välbalanserad kombination av hög sötma, fylliga grönsaksaktiga toner och en märkbar hetta, men utan en långvarig eftersmak.

• Tillagad: När de tillagas hela i ugnen karamelliseras den exceptionella sockerhalten perfekt. Vid tillagning rundas smaken av och kan på ett sofistikerat sätt påminna om purjolök.
• Rå: Tack vare sin fantastiska aromrikedom är de också populära att använda råa i till exempel färska salladsdressingar och pester, vilket gör dem till sanna gourmetprodukter i vitlöksvärlden.