Lasikkaiden kasvuryhmä

Lasikkaat (Glazed Purple Stripes tai lyhyesti GPS) muodostavat lajikemäärältään pienen mutta sitäkin kiehtovamman kynsilaukkojen kasvuryhmän. Sen edustajat ovat oikein kuivattuina hienostuneita, kiiltäväkuorisia ja aikaisia gourmet-tuotteita.

Alkuperä ja tieteellinen korjausliike

Aikaisemmin tästä ryhmästä käytettiin Suomessa epämääräistä nimitystä lasitettu ratapurppura tai lasipurppura. Ryhmän kansainvälisen nimen takana on alan uranuurtaja Ron L. Engeland, joka viittasi nimityksellä kynsien pinnan omaleimaiseen kiiltoon. Kansainvälisissä lähteissä tätä pintaa kuvataan usein hopeisen lilahtavaksi, satiiniseksi tai mattaisen metalliseksi hohdoksi.

Kiilto on kuitenkin vain yksi ryhmän monista tunnuspiirteistä. Ulkoisesti lasikkaiden kynnet muistuttavat raitisten kynsiä – joita on sipulissa tyypillisesti 8–12 kappaletta – ja niiden kukkavarren kiehkura tekee usein jopa kaksi täyttä kierrosta ennen suoristumistaan. Kaikkein helpoimmin lasikkaat kuitenkin tunnistaa yhtään kuorta poistamatta niiden ainutlaatuisista morfeemeista:

• Kukkavarren ympärille muodostuvasta ontosta, laajentuneesta ja selvästi toispuolisesta kupolista.
• Lehtivarren omaleimaisesta kasvutavasta.

Lasikkaat muodostavat kasvaessaan myös tunnusomaisen, hauskan ja joustavan "vaappuvan rottingin", joka toimii ryhmän selkeänä suurmorfeemina ja visuaalisena avaintuntomerkkinä jo kauas penkkiin katsottaessa. Toki tällaisten morfeemien syvällinen oppiminen vaatii monen vuoden kasvattajakokemusta tai hyvin kokeneen kasvattajan opastusta.

Ontto toispuolinen kupoli.

Vaappuva rottinki

"Engelandin erehdys" ja geneettinen totuus

Kasvitieteen historiassa lasikkaiden luokittelu on kokenut merkittävän korjausliikkeen, jota voidaan hyväntahtoisesti kutsua ”Engelandin erehdykseksi”. Ron L. Engeland luokitteli lasikkaat alun perin hyvin samankaltaisiksi raitisten (Purple Stripe) ja marmoriinien (Marbled Purple Stripe) kanssa.

Yhdysvaltain maatalousministeriön (USDA) Fort Collinsissa tehty laaja DNA-sormenjälkitutkimus on kuitenkin osoittanut tämän virheelliseksi. Se on todistanut, että lasikkaat muodostavat oman itsenäisen geneettisen ryhmänsä ja ovat todelli-suudessa aasialaisista syntynyt (Asiatic) oma kasvuryhmänsä. Engelandilta jäi huomaamatta muutama perustavanlaatuinen seikka:

Kuoren rakenne: Lasikkaiden kuoren rakenne muistuttaa aasialaisia. Molemmille on ominaista kuoren äärimmäinen ohuus ja hauraus. Tämän vuoksi lasikkaat ovat alttiita kuoren halkeamiselle, jos sadonkorjuu viivästyy pitkään maassa – tosin kuivakauden jatkuessa kiirettä noston kanssa ei ole.

Varren kasvutapa: Lasikkaiden varren kasvutapa on täysin erilainen kuin raitisilla ja marmoriineilla. Juuri tuo edellä mainittu, aasialaista kynsilaukkaa muistuttava sirous ja vähäinen vihermassa tekevät varresta helposti tunnistettavan.

Väritys: Kuivatun lasikkaan kuoren väri eroaa raitisista ja marmoriineista täysin. Kuorissa on usein luonnostaan maanläheinen, seepiaan vivahtava pohjaväri.

Satoisuus ja menestys pohjoisessa

Viljelyominaisuuksiltaan lasikkaat ovat poikkeuksellisen arvokkaita pohjoisissa olosuhteissa, mikä vahvistetaan myös Alaskassa tehdyissä virallisissa viljelytesteissä. Ne vaativat muiden syksyllä istutettavien kynsilaukkojen tavoin kunnon kylmäkäsittelyn maassa, mutta ne ovat osoittautuneet erittäin elinvoimaisiksi kylmimmissäkin ilmastoissa. Lasikkaat tuleentuvat varhain. Eteläisimmässä Suomessa taitava viljelijä saakin ne jakeluun jo heinä-elokuun vaihteessa. Yhdessä Turbaanien ja Artisten ohella lasikkaat ovatkin elo-syyskuun kynsilaukkoja.

Suomalaisen viljelijän valio-kaksikko

Suomalaisen harraste-viljelyn ja omavaraisen talouden näkökulmasta lasikkaiden ryhmästä nousee esiin kaksi lajiketta, jotka täydentävät toisiaan täydellisesti ja muodostavat erinomaisen parivaljakon kynsilaukkamaalle:

'Early Purple'

Ryhmän ehdoton ja suvereeni kuningas, joka erottuu kaikista muista lasikkaista uskomattomalla aikaisuudellaan, grammantuotannollaan sekä hienostuneella eleganssillaan. Se tuleentuu kaikista nopeimmin ja kasvaa erittäin luotettavasti Suomen oloissa.

Suomeen levinnyt, erinomaisesti kotiutunut kanta on Torsten Sandbergin vuonna 2016 Virosta tuoma kanta. Alun perin tämän kannan on nimennyt englantilainen tunnettu viljelijä Colin Boswell, ja sitä on viljelty Boswellin kuuluisalla farmilla (The Garlic Farm) Isle of Wight -saarella Englannissa. Sieltä se on todennäköisesti kulkeutunut Viron kautta Sandbergin matkassa suomalaisten harrastajien iloksi. Nykyisen arvion mukaan jo noin 150 harrastajaa ja kasvattajaa pitää sitä omassa valikoimassaan ympäri Suomea, mikä kertoo kannan poikkeuksellisesta elinvoimasta ja suosiosta maassamme.

Lajike on todellinen grammantuottajien ykkönen, kun katsotaan kasvin maanpäällisen viherosan pientä kokoa suhteessa valmiiseen, kuivattuun raapiin. Joka vuosi sadonkorjuun lähestyessä viljelijää hieman jännittää, mutta tämä elegantti, "vaappuvan rottingin” lajike tarjoaa aina saman iloisen yllätyksen: varsin vaatimaton ja siro varsi tuottaa kokoonsa nähden hämmästyttävän suuren raapin.

Tämä hyötysuhde on poikkeuksellinen verrattuna muihin ryhmiin. Jos esimerkiksi suuri ja kookas "Iso venäläinen" tuottaisi vihermassaansa nähden yhtä paljon kuivatavaraa, jokainen kasvi tuottaisi valtavan, 180-grammaisen sipulin. Lisäksi monet isot Rocambole- eli rokale-kynsilaukat ovat hirmuisia humussyöppöjä, kun taas 'Early Purple' on huomattavasti tehokkaampi ja vaatimattomampi tilankäyttäjä.

Se kuivuu hyvissä olosuhteissa nopeasti, ja oikealla tavalla käsiteltynä siitä saadaan valmista gourmet-tavaraa usein jo kuukauden kuluttua sadonkorjuusta. Se oppii sopimaan täydellisesti myös aikaisen tuoretavaran eli viherkynsilaukan tuotantoon. Varastointiajaltaan 'Early Purple' on parhaimmillaan syksyllä, ja sen laatu säilyy erinomaisena Pyhäinpäivään saakka.

'Red Rezan' (ja itäeurooppalaisen maatiaiskannan todellisuus)

Länsimaisessa siemenkaupassa ja lajikeluetteloissa usein virheellisesti ajatellaan, että 'Red Rezan' olisi yksi erillinen, vuonna 1986 Moskovan eteläpuolelta Rjazanista löydetty ja sieltä nimetty lajike. Todellisuudessa kasvitieteellinen ja historiallinen perspektiivi paljastaa jotain paljon suurempaa: kyseessä on ikivanha, laajalle levinnyt itäeurooppalainen maatiaiskanta (landrace), jota on viljelty kymmeninä tai satoina geneettisesti lähes identtisinä paikalliskantoina eri kylissä kautta Venäjän, Baltian ja Suomen. Rjazanin kanta oli vain yksi piste, josta länsimaiset keräilijät sattuivat ottamaan näytteen.

Omien viljelyhavaintojeni ja pitkän kokemukseni (Torsten M. Sandberg) perusteella voin todeta että monet Suomessa pitkään vaalitut, nimeämättömät lasikaskannat ovat ilmiasultaan ja kasvutavaltaan täysin yhteneväisiä tämän virallisella 'Red Rezan' -nimellä kulkevan valkosipulin kanssa. Tämä viittaa siihen, että tätä samaa peruskantaa on kulkeutunut Suomeen jo 1900-luvun alkupuolella – kenties idänsuhteiden, siirtolaisten tai sukulaisten mukana – kauan ennen kuin länsimainen nimistö keksittiin. Kanta on levinnyt vuosisatojen aikana laajasti eteläiseltä Venäjältä Baltian maihin, Suomeen ja edelleen muualle Eurooppaan.

Viljelyominaisuuksiltaan tämä maatiaistyyppi täydentää 'Early Purplea' tuomalla harrastajalle ja kasvattajalle pitkäikäisyyttä ja kokoa. Vaikka se ei olekaan vihermassaansa nähden yhtä äärimmilleen viritetty "grammantuottaja" kuin 'Early Purple', se pystyy suotuisissa oloissa tuottamaan todella suuria, ja näyttäviä raapeja. Sen erityinen valttikortti on poikkeuksellinen säilyvyys: kun 'Early Purplen' laatu alkaa Pyhäinpäivän jälkeen vähitellen hiipua, 'Red Rezan' -tyyppiset kannat pitävät rakenteensa, kiinteytensä ja arominsa tiiviinä selvästi pidempään talvella. Kasvi sietää monia muita herkempiä valkosipuleita paremmin myös vettä pidättävää tai hieman nihkeää maaperää, ja sen tumman purppuraisissa, tiukoissa kynsissä välkehtii luonnostaan kullan ja metallin sävyjä.

Muita ryhmän lajikkeita

'Vekan' (tai 'Unikat'): Tšekkiläinen perinnelajike, joka on peräisin Poběžovicen pikkukaupungista Baijerin rajan läheisyydestä. Pohjois-Amerikassa lajiketta levitettiin pitkään virheellisellä nimellä ”Vesak. 'Vekan' on erittäin satoisa ja vuodesta toiseen tasalaatuinen lajike, jonka kiiltävät, vaaleanpunertavat kuoret ovat helposti kuorittavissa. Se on osoittanut erinomaista luonnollista vastustuskykyä kasvitauteja vastaan.

'Purple Glazer': Alun perin Etelä-Venäjältä kotoisin oleva lajike, joka on kansainvälisesti kenties tunnetuin ja laajimmin saatavilla oleva lasikas. Sen sipulit ovat kirkkaanvalkoisen ja syvän purppuran kirjomia. Lajike tuottaa erittäin meheviä ja mietoja kukkavarsia  ennen varsinaista pääsatoa.

'Siberian Glazer': Kylmiä talvia rakastava, äärimmäisen kestävä muunnos, joka on sopeutunut tuottamaan suuria ja näyttäviä kynsiä silloinkin, kun kasvukausi on lyhyt ja intensiivinen.

Nimisekaannukset ja todellinen lajikemäärä

Vaikka markkinoilla ja siemenluetteloissa törmää useisiin kymmeniin eri lasikasnimikkeisiin, on todennäköistä pelkästään morfologisten havaintojen perusteella, että varsinaisia, geneettisesti uniikkeja lasikkalaita on olemassa alle kymmenen kappaletta.

Pieni lajikemäärä hämärtyy helposti eurooppalaisen nimisotkun vuoksi, sillä jotkut lajikkeet esiintyvät eri maissa jopa viidellä tai kuudella eri nimikkeellä. Tyypillinen esimerkki tästä ovat erilaiset 'Red Rezan' -variaatiot. Niin sanottu "venäläinen Red Rezan" on todellisuudessa vain yksi ja sama muoto tästä samasta perustyypistä, jota kierrätetään markkinoilla uusilla paikallisilla nimillä. Moni viljelijä saattaakin tietämättään kasvattaa täysin samaa lajiketta usealla eri nimellä.

Käsittelyvinkki: Taianomainen väri suolavedellä

Koska lasikkaiden kuoret ovat kuivana luonnostaan hauraita ja väriltään seepian-sävyisiä, niihin saa loihduttua upean, suorastaan taianomaisen värityksen yhdellä helpolla ”tietäjän” konstilla: Kun sadonkorjuu- ja alkukunnostusvaiheessa kasveista on poistettu tarpeellinen määrä likaisia tai ylimääräisiä lehtiä, tuore raapi kastetaan suolaveteen viiden minuutin ajaksi. Sopiva seossuhde on yksi teelusikallinen suolaa per litra vettä. Tämän lyhyen kylvyn lopputuloksena valkosipulin kuoriin muodostuu kuivuessaan uskomaton väriskaala: seepia säilyy pohjavärinä, mutta sen rinnalle nousee vahvaa lilaa, kultaa, hopeaa ja platinaa – tietenkin lasikkaalle ominaisella lasimaisella kiillolla viimeisteltynä.

Kulinaristiset ominaisuudet

Oikein kuivattuina lasikkaat palkitsevat kasvattajansa ja kulinaristin hienolla, moniulotteisella makuprofiililla. Niin ikään niissä yhdistyvät tasapainoisesti runsas makeus, täyteläiset vihannesmaiset sävyt ja tuntuva polttavuus ilman pitkään kestävää jälkimakua.

Kypsennettynä: Erityisesti uunissa kokonaisena paistettuina niiden poikkeuksellinen sokerisuus karamellisoituu täydellisesti. Kypsennettynä maku pyöristyy ja saattaa muistuttaa hienostuneesti purjosipulia.

Raakana: Erinomaisen aromikkuutensa vuoksi ne ovat myös raakana suosittuja esimerkiksi tuoreissa salaatinkastikkeissa ja pestoissa, tehden niistä todellisia kynsilaukkamaailman gourmet-tuotteita.

Kasvuryhmien laajat kuvaukset. Osa 1: Artisten kasvuryhmä.

Artisokkavalkosipuli (engl. Artichoke garlic) on maailman yleisin ja viljellyin pehmeävartinen kynsi-laukkatyyppi. Lajikeryhmä on saanut kansainvälisen nimensä siitä, että sen kynnet kasvavat useassa sisäkkäisessä kerroksessa, mikä muistuttaa erehdyt-tävästi artisokan suomuja. Suomen ilmastossa nämä pehmeävartiset valkosipulit ovat hivenen herkempiä kuin meillä päin yleisemmät syksyllä istutettavat kovavartiset kynsilaukat, mutta oikeilla menetelmillä niiden kasvatus onnistuu mainiosti täälläkin.

Maailmalla puhutaan nimenomaan artisokista, vaikka asialla ei tietenkään ole mitään tekemistä itse latva-artisokan (Cynara scolymus) kanssa. Kun tämän tietyn kynsilaukkojen kasvuryhmän sipulin ilmiasua halutaan kuvata osuvasti, on nimitys ”artisokka” visuaalisesti oivallisista oivallisin.

Sekaannuksia on kuitenkin syytä välttää, ja siksi tälle kasvuryhmälle on ollut tarpeen luoda aivan oma, uusi ja oivaltava nimitys, jota ei voi sekoittaa mihinkään muuhun. Kieli pyrkii luonnostaan aina kohti lyhyempiä ja taloudellisempia ilmaisuja, ja uusi muoto ”Artinen” sopiikin suomalaisen suuhun lopulta kaikista parhaiten. Nimenä Artinen herättää varmasti ansaittua huomiota valkosipuliharras-tajien keskuudessa, ja mikä parasta – sen avulla vältytään kokonaan artisokka-hämmennykseltä.

Alkuperä ja tuonnin haasteet

Artiset ovat alkujaan eteläisten maiden kynsilaukkoja, ja ne kasvavat sikäläisessä ilmanalassa vakaasti tasakokoisiksi ja suuriksi. Silveriinien (engl. Silverskin) ohella Artiset ovat maailmanlaajuisesti kaikkein eniten viljeltyjä valkosipuleita.

Suomeen tuodaan paljon Artisten istukkaita ulkomailta, mikä ei välttämättä ole laadun kannalta hyvä asia. Tehoviljelijät tavoittelevat usein pikavoittoja; istutusmateriaali tuodaan halvalla maahan ja raapit lyödään peltoon väkivaltaisin menetelmin, täysin koneellisesti. Myös monet kauppapuutarhat myyvät näitä ulkomailla massatuotettuja lajikkeita eteenpäin kotipuutarhureille lisäystarkoitukseen.

Tuonti-istukkaiden joukossa voi olla suuria kynsiä, jotka kasvavat ensimmäisenä vuonna pohjoisessa varsin kookkaiksi ja säilyttävät alkuperäisen kasvutapansa. Toisena vuonna kasvu kuitenkin usein taantuu, kun kasvi kohtaa paikallisen todellisuuden ilman etelän esikasvatuksen tuomaa etumatkaa.

Millainen kynsilaukka Artinen on?

Valistunut kasvattaja kohtelee kynsilaukkojaan kuin hyvä isä lapsiaan: tasapuolisesti ja antaen parhaat mahdolliset edellytykset kehittyä sekä löytää omat vahvuutensa. Jokaisella kasvilla on omat lahjansa, kunhan niitä tuetaan oikealla tavalla. Suomalaiset ovat perinteisesti mieltyneet kovaniskoihin ja tiettyihin tuttuihin vakiolajikkeisiin – aivan kuten yhteiskunnassa usein suositaan ennustettavia ja helppohoitoisia lapsia, puutarhoissakin suositaan kaikkein varmimpia kantoja. Artinen ei aina kasva meidän oloissamme mitenkään ”nätisti”, jos tällaista ilmaisua halutaan käyttää. Sen luonne ja lahjat avautuvat parhaiten kuuden keskeisen piirteen kautta:

I Mietous ja lempeys: Artinen on maultaan mieto ja lempeä, joten se sopii erinomaisesti niille, jotka eivät ole kaikkein polttavimman maun perään. Kaikkiaan kyse on huomattavasti pienemmästä allisiinipitoisuudesta kuin mitä rankkojen kovavartisten kynsistä löytyy. Se on erinomainen kynsilaukka niille, jotka eivät välttämättä ole viehättyneitä valkosipulin kaikkein voimakkaimmista vivahteista.

II Ainutlaatuinen vihanneksellisuus: Eri Artis-lajikkeiden mauista löytyy sellaista hienoa vihanneksellisuutta, jota kovavartisista on turha etsiä; niissä polttava maku peittää niin helposti kaiken muun alleen. Kreoleille ominaista yrttisyyttä ja vastaansanomatonta hienostuneisuutta ei näistä raapeista löydy, mutta onpa niiden rustiikkisuus aivan vastaansanomatonta – aivan ulkonäöstä ja ensipuraisusta lähtien.

III Kypsää jo elokuun lopulla: Artiset ovat kypsää tavaraa jo elokuun lopulla, eikä tähän prosessiin tarvita väkivaltaista pikakuivausta. Artisen mehukkuus ja pirskahteleva öljyisyys ovat parhaimmillaan aivan tuoreissa, täysikasvuisissa kynsissä. Kysymys niin sanotusta ”Nouveau-lajikkeesta” pitääkin ottaa harrastajapiireissä kokonaan uudelleen tarkasteluun

IV Rotevat talviversot: Artisen kynsistä saa kasvatettua erinomaisia talviversoja. Eivät ne kenties ole aivan yhtä vienon elegantteja kuin silveriinien kynsistä saadut, mutta mittaa ja rotevuutta niissä kyllä riittää.

V. Parasta pataruokiin: Silveriinien ohella Artisen kynnet sopivat rakenteensa ja pehmeän makunsa puolesta poikkeuksellisen hyvin pitkään hautuviin, talvella valmistettaviin pataruokiin.

VI. Gratiinien kuningas: Ainoa oikea kynsilaukka, josta voi valmistaa aidon, kurantin Dauphinoise-gratiinin, on tietenkin Artinen. Tähän tarkoitukseen esiin nousevat aivan erityisesti tietyt huippulajikkeet.

Välinäytös: Mohkut ja kummalliset väitteet

Kun tarkastellaan Artisen omalaatuista kasvutapaa pohjoisessa, törmätään usein sitkeisiin uskomuksiin ja myytteihin. Ilmiötä voi kuitenkin lähestyä myös kepeämmän kulttuurin ja pienen runollisuuden kautta:

Anna artisten mohkujen olla. Pysyvä muistuma muinaisilta ajoilta.

Se kylmän kevään on syytä

Sanoi Itämaan tietäjä kerran

Ota siihen nyt vain etäisyyttä

Ei edes totta se hitusen verran

Siitä väitettä on kovin monta

Kas totuus on kasvissa itse

Ei se kummaa ja uskomatonta

Älä tajuntaas turhaan kahlitse

Anna Artisten mohkujen olla

Niitä pois et voi jalostaa

Anna rauhassa pollasi olla

Ne kasvia vain kaunistaa

— Aaria oopperasta ”Vihannes Kostajan paluu”

Kasvutavan plastisuus ja varsikloonit

Oopperat sikseen! On aika panna faktat pöytään ja mennä suoraan asiaan, eli Artisten kasvuryhmän edustajissa säännöllisesti havaittaviin varsiklooneihin. Tätä ilmiötä ihmetellään laajasti, ja sama kysymys toistuu vuodesta toiseen: mitä nämä raapin varteen ilmestyvät ”mohkut” oikein ovat?

Kuten harrastajat tietävät, kynsilaukka on poikkeuksellisen älykäs kasvi. Toisaalta se on myös kovin riippuvainen ihmisestä; jos siitä ei pidetä kasvatusolosuhteissa hyvää huolta, se taantuu nopeasti, menettää elintilansa kilpailussa ja muuttuu pian vain yhdeksi kedon kasveista muiden joukossa.

Kynsilaukan älykkyyden ja dynamiikan suurin osoitus onkin siinä, että se ryhtyy jalostamaan itse itseänsä päästyään hyvään puutarhamaahan. Näin on tapahtunut jo muinaisina aikoina. Alun perin kasvi lisääntyi luonnossa latvakloonien ja aitojen siementen keinoin, sillä aron pinnan alla piileviä pienenpieniä raapeja ei ollut ihminen kaivamassa esiin ja jakamassa.

Kun tarkastellaan kynsilaukan sukupuuta ja sisäistä taksonomiaa, havaitaan Artisten ryhmän polveutuvan Raitisten (engl. Purple Stripe) kantamuodosta. Tässä evoluution vaiheessa kasvi on ikään kuin luopunut alkuperäisestä olemuksestaan ja muuttunut tietyllä tapaa kasvuekonomiseksi ja mukavuudenhaluiseksi. Se ei enää perusmuodossaan tee korkealle nousevaa, varsinaista kukkavartta, vaan suuria klooneja, jotka puhkaisevat lehtivarren sivusta. Näistä varsin kookkaista varsiklooneista voidaan kuitenkin kasvattaa uusia kasveja aivan samalla tavalla kuin kovavartisten kynsilaukkujen latvakukintojen itusipuleista. Artisten ja myös silveriinien edustajissa on siis jäljellä vahva geneettinen muistuma entisistä ajoista – ajalta ennen kuin ihminen domestikoi kasvin omaksi hyötykasvikseen.

Jotkin Artiset tuottavat luonnostaan enemmän varsiklooneja kuin toiset. Näyttää siltä, että tarkalla valinnalla ja kantoja säästämällä näiden mohkujen esiintymistä voidaan vähentää ainakin muutaman kasvukierron ajaksi. On kuitenkin ymmärrettävä, etteivät Artisten varsikloonit ilmesty peltoon noin vain kesken kasvukauden sään mukaan; ne ovat ohjelmoituneet kasvin fysiologiseen kasvusuunnitelmaan jo edellisen vuoden puolella.

Kasvuryhmän parhaat lajikkeet

Kun siirrytään yleisistä ominaisuuksista käytännön lajikkeisiin, harrastajien vaalimat kannat paljastavat ryhmän syvän potentiaalin. Nämä ovat lajikkeita, joita voi lämpimästi suositella niin harrastajille kuin vähän suuremman mittaluokan kasvattajille:

Vessalico: Tämä harvinainen kanta on todellinen Ligurian lahja maailmalle. Se on kotoisin Italiasta, pienen Vessalicon kylän alueelta, ja se tunnetaan poikkeuksellisen hienostuneesta, aromikkaasta mutta lempeästä maustaan. Visuaalisesti ja gastronomisesti se edustaa Artisen ylintä aatelia.

Therador: Ranskalainen vakiolajike, joka on osoittanut erinomaista sopeutumiskykyä. Se on rakenteeltaan roteva, kasvuvoimainen ja tuottaa kauniita, valkoisen ja lilan sävyttämiä raapeja.

Anton: Theradorin tšekkiläinen sisärkanta. Se kantaa itäeurooppalaista kestävyyttä ja tarjoaa hivenen suoraviivaisemman, rustiikkisen kasvuvoiman pohjoisemmilla leveysasteilla.

Stephan: Tämän listan kenties mielenkiintoisin erikoisuus. Lajike on tunnetun tšekkiläisen valkosipulinkasvattajan ja -jalostajan, Jan Kozákin, käsialaa. Stephan ilmentää jalostajansa tarkkaa silmää: se tuo pehmeävartisten ryhmään poikkeuksellista täsmällisyyttä, sipulin tasalaatuisuutta ja kylmänkestävyyttä.

Mielenkiintoinen ja seikkailunhaluiselle kasvattajalle sopiva vaihtoehto on myös Messidor. Se on osoittanut sellaista plastisuutta, että pohjoisissa oloissa se karkaisee itsensä kylmässä ja tuottaa hyvin usein kovaniskaisia kantoja jäykkine kukkavarsineen.

Kultainen sääntö: Kärsivällisyys ja kotouttaminen

Kuten todettu, Artisilla on voimakas taipumus taantua, jos lisäysmateriaali tuodaan suoraan ulkomailta, lähinnä eteläisemmästä Euroopasta. Siellä teolliset kasvit korjataan usein raaoilla mekaanisilla menetelmillä, pikakuivataan koneellisesti tai rääkätään paahtavassa auringonpaisteessa. Sellaisten kasvien kynsiltä on turha odottaa onnellista tai elinvoimaista kasvukautta kaukana pohjoisessa.

Suuren mittakaavan kaupallisilta kasvattajilta ei kärsivällisyyttä juuri löydy, sillä heidän tavoitteensa mitataan kiloissa, ei niinkään laadussa. Useimmat Artiset voidaan kuitenkin onnistuneesti kotouttaa pohjoisiin oloihimme, mutta se vaatii pitkäjänteisyyttä ja useamman vuoden työn.

Harrastajan kannattaakin aina hankkia aloituskanta luotettavalta kotimaiselta pienkasvattajalta tai toiselta harrastajalta. Tämä sopeutumisprosessi vaatii poikkeuksetta 3–4 onnistuneen kasvukierron verran aikaa, ennen kuin kanta on täysin mukautunut paikalliseen maalajiin, mikrobistoon ja valorytmiin. Artiset ovat täydellinen valinta jokaiselle, joka ei pidä valkosipulin liian tulisesta ja polttavasta mausta. Joistakin lajikkeista löytyy sellaista hienostunutta vihanneksellisuutta ja leppeyttä, että sellaiselle kasvattajalle kelpaavat mainiosti pienemmätkin raapit. 

Varteen kehittyvät mohkut saattavat hieman pienentää itse maanalaisen raapin kokoa, mutta loppujen lopuksi sillä ei ole suurta merkitystä gastronomian kannalta. Jollekin asialla on painoarvoa, jollekin toiselle taas ei – mutta varmaa on se, ettei näistä luonnollisista mohkuista pääse pitkässäkään juoksussa eroon. Ne kuuluvat Artisen sieluun.