Viljelijän vuosi. vol 2. Oikea kasvurytmi.

Kynsilaukan kasvatukseen ei liity mitään yliluon-nollista eikä mystistä. Toki hyviä kasvutuloksia saavuttavaa viljelijää ja kasvattajaa voi ympäröidä tietty maaginen aura. Mutta loppujen lopuksi siinäkään ei ole mitään ihmeellistä. Lopulta kaikki menestys perustuu vanhoilta mestareilta saatuihin oppeihin huolelliseen, työhön ja kärsivällisyyteen.

Kasvatuksessa ja viljelyssä pitäisi imitoida kasvin luontaista kasvurytmiä eli edellisessä kirjoituksessa kuvattua aromoodia. Jotta aromoodiin päästäisiin, pitäisi kasvi kuivata kokonaisuudessaan ja rauhalliseen vauhtiin. Käytännössä tämä tarkoittaa noin kuuden viikon kuivatusta. Kasvi ei saisi olla sadonkorjuun jälkeen auringonvalossa. Eivät raapit arollakaan pomppaa esiin maan alta aurinkoa ottamaan. Tässä ei ole mitään mystiikkaa tai järjenvastaista.

Kynnet tulisi laittaa huolella valmisteltuun kasvualustaan mahdollisimman  aikaisin. Viime tinkaan jätetty istuttaminen ei riitä riittävän juuriston aikaansaamiseen. Jos kynnet eivät ole päässeet ajoissa lepovaiheeseen alkavat ongelmat. Pohjoisimmat kasvuolosuhteet vaativat kyllä istutuksen käytännössä heti sadonkorjuun jälkeen, mutta kasvi kyllä mukautuu tähänkin ajan myötä.

Keväällä kynnet tekevät verson ja käyttävät siihen kynsissä olevan ravinteet ja juuret tulevat perässä. Tämä aiheuttaa hitaan kasvuunlähdön ja jos kasvi tuottaakin aluksi varsin komean alkukasvun, eivät juuret ole kasvaneet samassa mittasuhteessa. Juuret tarvitsevat tässä vaiheessa kasvuvoimaa ja kasvi alkaa kannibalisoimaan itseänsä. Se haluaa menestyä ja tuottaa jälkeläisiä ja niinpä se käyttää alimpien lehtien sisältämän voiman tuottaakseen juuret. Mitäpä ei tekisi jälkikasvun vuoksi.

Kun lehdet kellastuvat käy niin että kasvattaja hätääntyy ja ryhtyy ylilannoittamaan kasvustoaan aiheuttaen vielä suurempaa haittaa. Allium-kasvit tarvitsevat paljon juurimassaa, sillä niillä on varsin huono hyötysuhde ravinteiden otossa. Ylilannoittaminen väkevöittää maaveden ja kasvien juuret menevät yksinkertaisesti tukkoon. Hyvät kasvuolosuhteet kesäkuussa korvaavat aiheutettuja vahinkoja, mutta maaperä voi väkevöityä lisää. Tässä vaiheessa kokematon ja hätäileva kasvattaja on jo tehnyt paljon vahinkoa.

— Kasvupaikan maaperän tulisi olla mahdollisimman läpäisevä, jotta juuristo kehittyisi hyvin jo loka-marraskuussa. Kastemadot ovat viljelmän tärkeimpiä työläisiä. Yksi kastemato liikkuu vuorokaudessa kokoonsa nähden pitkän matkan ja suoltaa lävitseen maamassaa kahdeksan kertaa oman tilavuutensa verran.
 
— Kasvuston lehtien kellastuminen touko-kesäkuussa voi johtua kasvin stressistä jonka se kokee kun juuret eivät ole lähteneet kasvuun. Kyse on samasta asiasta jos söisi omat sormensa jotta varpaat kasvaisivat.
 
— Ylilannoittaminen on yleistä. Lannoittamista ei juuri edes tarvita jos kasvupaikka on orgaanisesti valmisteltu.

—Ihminen on hätäilyyn taipuvainen olento.

 

 

 

Johtopäätöksiä:

Viljelijän vuosi. vol. 1. Perusteet ja aromoodi.

Aivan aluksi pitää kysyä mitä tarkoitetaan viljelijällä, kasvattajalla ja harrastajalla. Tässä yhteydessä kaikilla on luonnollisesti tarkoitus kasvattaa kynsilaukkaa. Kaikki vilpittömät viljelijät ovat myös harrastajia, ja jokainen harrastaja ja kasvattaja ovat viljelijöitä. 

Viljelijän ja kasvattajan ero on siinä että ensimmäisen mittakaava on yleensä suurempi. Hän voi omistautua toimintaansa ja olla siinä elinkeinon harjoittaja. Jokaista sitoo kuitenkin yhteen kuitenkin asia ja se on kynsilaukan vuotuinen kasvurytmi. Tuossa rytmissä vuoden jokaisella kuukaudella on tehtävänsä ja toimensa. Isomman määrän kasvattajan tulee aina toimia muiden innoittajana ja esikuvana kasvattajille ja harrastajille.

Vuosia on monenlaisia. Ranskan valistusfilosofit lähtivät ennakkoluulottoasti yritykseen luoda aivan uusi kalenteri joka pohjautui pyhimyskalenterin sijasta ranskalaiseen maalaisemaisemaan, kasveihin elämiin ja työkaluihin. Vuosi alkoi syyspäivän tasauksesta ja viininkorjuusta. Syyskuun 22.s oli rypäleen päivä ja se aloitti Vendémiaire-kuukauden. Uusi kalenteri, tasavaltalaiskalen-teri, otettiin käyttöön syksyllä 1793. Elettiin ns. pienen jääkauden aikaa ja Euroopassa oli huomattavasti viileämpi ilmasto. Viinisato kypsyi noin silloin noin kuukautta myöhemmin kuin nykyään.

Kevätpäiväntasauksen aika kynsilaukan viljelijän vuoden alkuna olisi kuitenkin jossain määrin nurinkurinen. Viljelykierto alkaa syksyllä ja kevätistutukset ovat siinä vain yksi vaihe. Uusi istutus ei ole mahdollinen ellei sadonkorjuuta ole tehty. Viljelijän ja kasvattajan ponnistukset eivät tietenkään lopu milloinkaan ellei sitten tehtävästä luovu. Syksyllä alkava kynsilaukan vuosi on tietenkin vain leikillinen, mutta hyvin käytännöllinen tapa hahmottaa se mitä pitää tehdä. 

Lähtökohta: ”Vaikka kynsilaukka näyttää yksinkertaiselta kasvilta, on se kuitenkin hyvin monimuotoinen. Kaikesta huolimatta se on säilyttänyt aron kasville ominaisen luonteensa ja sen kasvatuksessa ja laajamuotoisem-massakin viljelyssä tämä seikka pitäisi ottaa huomioon. Puhumme tästä lähtien ”aromoodista.”

Alkuperäisessä kasvuympäristössä valmiin kasvin viherosa kuivui jo heinäkuussa ja kasvi levisi latvakloonien avulla muutaman metrin tai enemmänkin miten kerkesi.  Heinä-elokuussa kasvi oli lepovaiheessa hyvin kuivassa maassa loivilla aronrinteillä. Syyskuussa kasvi lähti virittäytymään tulevaan kasvusykliinsä käyttämällä kynsissä olevan ravinnon tekemällä juuret. Sitten tuli talvi ja lumi satoi varsin nopeasti ja talven sääolot olivat suhteellisen vakiot.
 

Kynsilaukan niin sanottu synty/kehtiysseutu seutu on varsin ”eteläinen”. Jos ajattelemme vaikka Kirgisiaa, niin sen pääkaupunki Biskek on käytännössä samalla leveysasteella kuin Rooma. Kevät tulee aikaisin ja lumet sulavat nopeasti. Keväällä maaperässä on runsaasti vettä, ja kun kasvilla on jo valmiit juuret niin se pystyy aloittamaan kasvunsa todella nopeasti ja kaikki on tasapainossa. Oikea järjestys on siis: ensi juuret ja sitten kaikki muu. Kasvin ei ole tarvinnut miettiä sitä onko joku istuttanut sen oikeaan aikaan.

Indie-ideologia ja millenniaalit uuden maatalouden airueina.

Indie on lyhenne englannin sanasta independent (Itsenäinen, riippumaton). Indie-sanalla tarkoitetaan erilaisten kulttuurituotteiden luomista kaupallisen valtavirran ja suurten tuotantoyhtiöiden ulkopuolella.

Sanaa käytettiin ensin musiikissa tarkoittamassa pienten, kaupallisuutta vieroksuvien levy-yhtiöiden tuottamia levytyksiä. Sittemmin sanan merkitys on laajentunut kuvaamaan kaikenlaisia elämäntyylejä, jotka vieroksuvat mainstream- eli valtavirtakulttuuria. Indie rinnastetaan lehtien julkaisussa ja monilla muillakin aloilla underground-aaatteeseen, mutta indie on laajempi ja epäyhtenäisempi suuntaus. Indie-ideologia liittyy siis alunperin kulttuurin tuottamiseen.

Vuoden 2017 maalikuussa arvovaltainen yhdysvaltalainen Fortune-lehti julkaisi artikkelin jossa pohdittiin sitä kuin milleniaalit tulevat muuttamaan iki-ajoiksi amerikkalaisen maatalouden rakenteet. Huomiota sai myös käsite ”hyperlähi-ruoka.” Annettiin ymmärtää että kansakunta, amerikan yhdysvaltalaiset, olivat palaamassa maan perustajien juurille. Maan valloittanut ihmisjoukko tuotti ruokansa aivan itse. 1900-luku merkitsi Yhdysvalloissa ruuantuotannon teollistumista. Nyt mikro-farmeja oli nousemassa kaikkialle, kaupunkien kerrostalojen katoille ja talojen pihoille. Näistä pienistä volyymeista kasvaa lopulta valtavan kokoluokan saava ”uusi maatalous.” 

Kuvailtiin sitä että lopulta uusi maatalous tulisi työllistämään suuren joukon uusia toimijoita. Kyse olisi uudesta elämäntavasta jossa pienen farmin pyörittäminen on aivan luontevaa sivutoimena. Maatalous myös koneellistuis;  lennokit, automatisoitu traktorityö ja robotiikka olivat jo monen uuden ajan farmin arkipäivää. Milleniaalien ajattelutapa näkyi kaikessa. 

Milleniaalien kapinahenki on todellakin luonut myös uudelleen ohjautuneita markkinoita ja paljon itsenäisiä, suurista maatalousjäteistä riippumattomia itsenäisiä toimijoita. Korkealaatuisista tuotteista ollaan myös valmiita maksamaan parempi hinta. Hyvällä tavalla ääriesimerkkinä tästä voi olla kymmenen eekkerin (4 hehtaaria) tila joka tuottaa korkealaatuisen sadon jostain erikoiskasvista josta saa paljon korkeamman tuoton kuin viljelemällä vaikkapa 1000 (400 hehtaaria) eekkeriä maissia joka lopulta päätyy etanolin raaka-aineeksi.

Kynsilaukka on yksi hyvä esimerkki erikoiskasvista ja nyt puhutaan kaikkein korkeimpien standardien mukaisesta tuotteesta josta voi saada Yhdysvalloissa jopa 48 euroa kilolta. Suomen oloissa edellä kuvatun kaltainen esimerkki voi toimia varsin huimassa suhteessa. Yhden aarin alueella voi saada helposti käsityömenetelmällä tuotettua kynsilaukkaa jopa 80 kiloa. Lisäystavararaksi menee 20 kiloa mutta myyntiiin jää vielä 60 kiloa josta voi saada 40 euron kilohinnalla 2400 euroa. Toki verkostoja ja tunnettuutta tarvitaan. Jotta tavallinen maanviljelijä, joka kasvattaa vaikkapa vehnää tarvitsee nykyisillä viljan hinnoilla ja 300o kilon hehtaarisato-oletuksella em. summan saamiseksi kahdeksan hehtaarin alueen. Siis alueen joka on 800 kertaa yhden aarin alue. 

Kynsilaukan kasvatus Inarinmaalla. Vol 2. Pitkäjänteinen suunitelma.

Se mitä nyt tulen kuvailemaan on simulaatio siitä miten menettelisin tämän rojektin suhteen jos olisin toteuttamassa sitä itse. Kaavailemani suunnitelma vaatii pitkäjänteisyyttä ja jopa seitsemän vuoden ajanjakson. Mutta mitäpä ei tekisi kynsilaukan vuoksi. 

Käsittääkseni yksi asia pitäisi pystyä ratkaisemaan ja siihen ei yksi vuosi riitä. Kyse on siitä että miten kasvurytmi saadaan pohjoiseen sopivaksi. Olen siis itse  kasvattanut kynsilaukkaa Varsinais-Suomessa parhaimmilla kasvuvyöhykkeillä. Istutaan kynnet yleensä lokakuun alussa ja sadonkorjuun aika koittaa heinäkuun puolivälin jälkeen. Kun kynsilaukka sprouttaa huhtikuun alussa niin siitä tarvitaan karkeasti ottaen 105 päivää sadonkorjuuseen. Hyvää kasvuunlähtöä keväällä auttaa aikainen istutus syksyllä; näin  kynnet pääsevät muodostamaan hyvän juuriston ennen maaperän jäätymistä.

Edellä kuvatut pohjoiset olosuhteet muodostavat suurimman haasteen. Niin sanotusti yhtälö voisi tuntua mahdottomalta mutta olen luottavainen sen suhteen että tietyt lajikkeet ja lähinnä tietty lajike saadaan sopeutettu Inari maan olosuhteisiin. Voisi sanoa jopa Inari maan olosuhteisiin. Jos kelvolliseen kasvuun on päästy Lapin Kaksoisvirranmaalla Rovaniemen korkeudellakin niin tottahan Kynsilaukkaa voi viljellä Rovaniemeä Inarin välisellä  kolmensadan kilometrin taipaleenkin varrella. Hyvänä vuonna lumi on pääsääntöisesti poissa jo toukokuun puolivälissä ja kevättä voi monellakin konstilla edistää. Tuhkan levittäminen penkkien päälle huhtikuussa kevätauringon jo saadessa voittoa talvesta edistetään lumen sulamista. Penkit ja penkkien ympäristön voi kolata auki huhtikuun lopulla. 

On ihan mahdollista että sprouttaus tapahtuu toukokuun viimeisellä viikolla ja kasvu pääsee vauhtiin jo ennen juhannusta. Olen varma että juhannuksena Inarimaallakin voidaan nähdä neljätuumaiset eli 10 senttiset versot. Täällä kuvaamallani aikataululla kasvit olisivat tuleentuneet ja tuottaneet suurimmillaan 40-grammaiset raapit syyskuun kymmenenteen mennessä. Luotan myös siihen että kärsivällisellä työllä kasvurytmi, sprouttauksesta tuleentumiseen, saadaan jopa alle sadan vuorokauden mittaiseksi.

Inarinmaan olosuhteissa ja kuvailemallani kasvurytmillä istukkaaksi tarkoitettua satoa ei kuivata ollenkaan. Raapit aukaistaan heti sadonkorjuu jälkeen ja kynnet istutetaan uusiin penkkeihin välittömästi. Näin ne pääsevät kasvattamaan juuria. Jos tämä toimenpide tehdään syyskuun 10. päivä niin silloin maan jäätymiseen on aikaa noin 30-40 päivää. Tämä varmistetaan tietysti oikealla istutussyvyydellä ja penkkien runsaalla katteella. Uskoisin että kuukausi kynsien istutuksen jälkeen niissä voi olla hyvinkin viisisenttiset juuret, ja se on aivan riittävästi varmistamaan hyvän kasvuunlähdön keväällä.

Kysymys pohjoisimpaan Lappiin sopivasta lajikkeista onkin sitten oma kysymyksensä. Pitkäaikaisten havaintojani mukaan kaikista kasvuvarmin  lajike on aivan tavallinen niin Siperialainen marmoriini. Jollakin harrastajilla Rovaniemen korkeudella ja siitä alle on tästä lajikkeesta Lapissa jo pitkään sopeutuneita kantoja. Neuvo on hyvä, mutta kun tietää miten kärsimättömiä ihmiset ovat ja miten hyvin neuvoihin ei todellakaan aina haluta uskoa eikä luottaa, niin moni joutuu kokemaan pettymyksen hankittuaan epämääräistä lisäys materiaalia etelästä. En välttämättä usko että kukaan luopuu suuressa mittakaavassa tarkoin vaalitusta kannastaan mutta kaiken voi todellakin aloittaa aivan pienestä.  Tässä maailmassa saa melkein mitä tahansa kun tarpeeksi kauniisti pyytää ja ehkä joku Eteläismmän Lapin kasvattaja antaa halukkaalle muutaman raapin.

Siperialainen marmoriiini voi kasvaa Salpausselän eteläpuolella hyviin mittoihin, 80-grammainen ja kuusikyntinen raapi ei ole harvinainen. Napapiirille tultaessa sellaista ei välttämättä enää näe, grammamäärä on pienempi ja kynsiä on parhaimmillaan vain neljä tai viisi. Mutta sekin on todella paljon, ja jos tuleva Inarinmaan siperialaisen kanta tuottaa siellä vain kolme kynttä on sekin jo loistava saavutus. Istukasmäärän lisääminen vaatiikin sitten todella pitkäjänteistä työtä. 

Jos ensimmäisenä vuonna olet saanut hankittua vaikkapa viiden raapin kynnet napapiirin tuntumassa kasvaneista siperialaisista, niin saat seuraavana vuonna sadoksi ehkä 20 raapia joissa on kaikissa 3 kynttä. Raapien paino voi olla 35-40 grammaa. Tietysti sinulla on ”oikeus” syödä jopa kymmenen  prosenttia sadosta jolloin  saat maahan reilut 50 kynttä. Maltti on valttia tässä juuri vaiheessa. Seuraavana vuonna saat istutettavaksi 140 kynttä ja olet jättänyt syötäväksi ja muiden ihmeteltäväksi 6 raapia. Neljäntenä viljelyvuotenasi istutat 300 kynttä ja olet voinut jättää itsellesi 30-35 raapia. Tässä vaiheessa toimintasi herättää huomiota ja voi tehdä optioita tulevasta sadosta ja antaa istukkaita muille. Kuudentena vuonna istukkaita on 1200 ja satoa tulee 1800 kynnen verran. Seitsemäntenä syksynä tarvitset jo kaksi aaria istutuksiin.

Edellä kuvattu on mahdollista mutta se onnistuu vain jos ollaan kurinalaisia. Pikavoittoja ei ole olemassa ja rikastumistoiveet voi kertaheitolla unohtaa. Kaikki on mahdollista. Inarinmaa on Suomen suuri kunta ja hyviä hietamaita löytyy paljon. 100 pienen mittakaavan kasvattajaa joiden istukasmäärä on keskimäärin 1000 kynttä voisivat tuottaa joskus tulevaisuudessa 3500 kiloa hyvää Siperialaista marmoriinia. Mutta homma ei todellakaan sovi ihmisille joilla on taipumusta turhaan hätäilyyn ja ahneet älkööt rojektiin ryhtykö. Loppu on se tunnettu...

Otsikkokuva on Tuomo Itkosen kirjan Pippinä ja Pappina kuvistusta. Kuva lienee itse kirkkoherra Itkosen ottamaä ja siinä Ronkajärven Aaprami Morottaja, pappilan kotiapulainen Maarit Musta, Juhani Jomppanen ja Jouna Piera Jomppanen niittmässä rehevää vihantakuaraa Pappilan kentällä syksyllä 1930. Taustalla Pahtaniemi .

Tässäpä Inarinjärvi uusilla sanoilla Souvareiden esittämänä.

Kynsilaukan kasvatus Inarinmaalla. Vol 1. Arktinen ulottuvuus ja vähän perusteista.

Aika useasti olen miettinyt miten kynsilaukka menestyisi vanhassa kotikylässäni Inarissa, ja ylipäätänsä pohjoisemmassa Lapissa. Täällä Varsinais-Suomessa olen kasvattanut kynsilaukkaa pääasiassa kahdessa paikassa Aurassa ja Marttilassa. 

Jos katsomme karttaa sijoittuvat nuo paikkakunnat samalle korkeudelle kuin Alaskaan Anchorage. Kyse olisi siis kynsilaukan pohjoisesta, tai paremminkin arktisesta ulottuvuudesta. Viittausta Alaskaan ja sen pohjoiseen sijaintiin olen käyttänyt paljon puhuessani kynsilaukan kasvatuksen mahdollisuuksista Suomen Lapissa. Yhdysvaltain Alaskassa tapahtuu paljon kynsilaukan kasvatuksen suhteen eikä tilanne ole siellä kovin lohduton. Alaskan Fairbanks on samalla korkeudella kuin Oulu ja siellä tuotetaan hyvällä menestyksellä kovaniskoja; otaksuttavasti jotain Siperialaisen marmoriinin kantoja. Kynsilaukka kasvaa siellä helposti 50:n gramman painoon.

Mutta eipä Suomessakaan ole jääty vaille menestystä. Tällä hetkellä on jo harrastajia jotka tuottavat varsin suuriakin määriä eri lajikekirjon kynsilaukkaa Tornionjoki-laaksossa ja Kemijoen varrella eli Lapin Kaksoisvirranmaalla. Yksittäisiä harrastajia on muitakin napapiirin tuntumassa.

Inarin suhteen en olisi kuitenkaan ensimmäinen lajissaan. Inarissa kynsilaukkaa kasvatti aikoinaan kuuluisa unkarilainen-syntyinen mies nimeltään Paavo von Pandy. Hän syntyi ”aatelismieheksi” Unkariin, mutta kuoli erämaatalon isäntänä Inarissa. Inarinjärven Kultalahdessa hänen kerrotaan kasvattaneen yhtä sun toista ja kynsilaukkaakin. Mitä lajiketta/lajikkeita von Pandy kasvattikaan jäänee ikuiseksi arvoitukseksi.

Inari on hyvin pohjoisessa ja kun katsomme millä korkeudella se sijaitse verrattuna Pohjois-Amerikkaan niin tilanne kaikessa arktisuudessaan paljastuu meille. Inarin kirkonkylä on käytännössä samalla korkeudella kuin Kanadan Luoteis-Territorioiden MacKenzie-joen suistomailla sijaitseva, ja hyvin nykyaikaisesti rakennettu Inuvikin kaupunki jossa on peräti noin 3500 asukasta. Kotikyläni eli Inarin kirkonkylän leveysaste 

68° 54' 20'' ja Inuvikin 68° 21' 39' eli yötön yö on siellä melko lailla yhtä pitkä kuten kaamoskin.

Omaan jonkin verran viljelykokemusta Inarin korkeudella mitä tulee perunaan ja porkkanaan. Lisäksi kotoutin 1980-luvulla hyvällä menestyksellä venäläisen mustaherukan Imandra-kannan Inariin. Lisäsin pensaita taivukkaista ja veljeni sai niistä Ivalossa sittemmin myöhempinä vuosikymmeninä valtavia satoja. Perunat joiden kasvatuksesta vastasin lapuudenkodissani vielä Helsingin vuosinani 1985-1995 olivat aivan ”tavallinen puikula” ja ns. Lapin musta manteli. Tapanani oli matkata Inarinmaalle toukokuun jälkimmäisellä puoliskolla ja pariksi viikoksi ja tulla sitten syyskuun alussa sadonkorjuupuuhiin. Istutin perunat aina kolme viikkoa ennen muita ja ne olivat hyvällä kaalella jo juhannusviikon alkaessa kun muut vasta istuttivat omansa. Aikalaisen istutuskohdan edut huomasi sitten syksyllä. Molemmat lajikkeet tuottivat jopa 250 gramman suuruisia mukuloita. 

Inarin ilmasto on paljon suotuisampi kuin samalla leveysasteella olevan Inuvikin. En tiedä kasvatetaanko Inuvikissa kynsilaukkaa, perunaa tai herukoita ulkosalla mutta vanhaa jäähalliin on ainakin viritetty jonkinlaisia puutarhapalstoja kasvulavoin. Jos lähtisin Inariin niin saisin luotettavilta kasvattajilta jo hyvin pohjoiseen kotoutetun Siperialaisen marmoriinin kantoja omieni lisäksi päästäkseni rojektissani alkuun. Lähtisin siitä periaatteesta, että jos se onnistui von Pandyltä niin varmasti minultakin. Kaiken lähtökohta olisi oikea lajike ja oikein rytmitetty kasvukierto, Ja ennenkaikkea tarvitsisin rojektiin 7 vuotta, mutta palkkiona häämöttäisi lopulta viljelmä jossa aaria kohden tuottaisin 800 raapia  joiden keskipaino olisi 40-grammaa. Raapeissa olisi vain kolme kynttä mutta ne olisivatkin sitten reilun kokoisia.

Miten pääsisin moiseen lopputuloksee? Kerron siitä seuraavassa postauksessa.

Otsikkokuvassa von Pandy Inarin Kultalahdessa.

Pähkäilin pitkään laittaisiko tähän Inarinjärven Tapio Rautavvaran esittämänä mutta en oikein ole enää sinut Topeliuksen sanojen kanssa. Soitetaanpas nyt kuitenkin Kohti Alaskaa ja Tapio Rautavaara.

Ikuista elämää ei tule mutta siedettävä kuitenkin.

Ikuisella elämällä tässä tarkoitetaan ihmisen kaltaista elämää tällä kiviplaneetalla. Kynsilaukan ystävä voi tietenkin uneksia että jos hänet haudataan maahan asianmukaisin menoin ja että hän seuraavana keväänä nousee uuteen elämään kuusinkertaisena kloonina. Elämä täällä on sitä mitä se on ja se loppuu joskus kuolemaan. Toki kynsilaukka tekee elämästä siedettävämmän ja varmasti myös terveemmän.

Vanhemmiten moni miettii jo tapaa hautauttaa itsensä. Kun asiaa on paljon mietitty niin ekologinen hautaus alkaa tuntumaan ainoalta oikealta tavalta järjestää asia. Moiseen projektiin tarvitaan vain muutama hehtaari metsää joka muutetaan ekologiseksi hautuumaaksi, ja itselle omistusoikeus aarin alueeseen. Ekologinen hautaus on tämän jälkeen helppo juttu. Sitten tarvitaan vai muutama uskottu aikalainen toimittamaan tätä viimeistä palvelusta. Varsinaista hautausta voi edeltää uskonnollinen riitti tai filosofian jalostama hyvästijättö tai jotain muuta.

Mutta millaisen viimeisen toimituksen he tekevätkään kynsilaukan ystävälle? Tarvitaan kaksi ja puoli metriä syvä kuoppa joka halkaisija on noin 70 senttiä. Ruumis laitetaan siihen pellava-säkissä ja lasketaan kuoppaan vinssillä kasvot itäänpäin. Kuopan reunan ja sisältöisen säkin välys täytetään tiiviisti mullalla ja hiekalla. Tuhkaa ja lannoitteita ei käytetä.

Säkki on täytetty kynsilaukan wrappereilla joita tarvitaan noin 20 ämpärillistä. Pää jää noin 70 sentin syvyyteen. Kuopan yläosa täytetään hiekan ja mullan seoksella tiiviisti ja päälle voidaan laittaa multaa ja kariketta. Haudan päälle istutetaan puu. Paras vaihtoehto on kotimainen mänty. Ja jos tilaa on kokonainen aari niin paikalle voi istuttaa useita mäntyjä. Jälkeläiset jättävät niistä kasvultaan parhaat kasvamaan. Jos hyvin käy niin joku puista kasvaa jopa 500 vuotta. 

Jos sinut muistetaan vielä 500 vuoden kuluttua niin olet saanut jotain aikaankin. Jos joku 500 vuoden päästä käy halaamassa vanhaa puuta ja muistaa kaukaista esi-isäänsä, niin olisihan se somaa... Sinne metsään voivat tulevat polvet tehdä sitten vaelluksia, ja jos se on vaaran laella niin siellä voi ihmetellä sitä eikö se Betelgeuze jo posahda.

Nimittäin ei ole aina oikein helppoa ymmärtää nykyistä hautauskäytäntöä. Polttohautauskaan ei viehätä. Hautausmaat ovat tavattoman epäekologisia kiinteistöjä. Niiden hoito vaati paljon fossiilisia polttoaineita, ja niihin liittyy paljon vuodenkiertoon liittyvää mystiikkaa. Kirkko voisi olla ekologinen ja luopua polttonesteillä toimivista ruohonleikkureista, ja ottaa käyttöön vuohet ja lampaat joista se läpi historiansa on puhunut. 

Kuinka moni meistä muistetaan 500 vuoden kuluttua? Kuka lukee tätä blogia? Onko sillä ehkä jopa uusi kirjoittaja? Maailmanlaajuisesti sellainenkin tekijä kuin Donald Trump on yksi monien historian kuriositeettien joukossa ja valtakunnat ovat sortuneet ja uudet nousseet.

Joku näinä vuosikymmeninä istutettu puu voi vielä olla toki pystyssä. Onhan nykyään olemassa kirjat ja muut tallenteet jotka säilyvät pitkään. Onhan sekin jotain jos olemme enemmän kuin vain kasa tallenteita.

Tähän sopii yksi Bob Marleyn kauneimmista lauluista. Is this Love.

Ron L. Egelandin teos Growing Great Garlic.

Vuosi 1991 oli ns. lyhyen vuosisadan viimeinen vuosi. Vuotta 1992 voidaan pitää vuoteen 1492 verrattavana vuonna. 1492 löydettiin Uusi maailma, Amerikka ja vuosi 1992 oli vuosi jolloin tiedon valtatiet avautuivat kaikille, siis Internet alkoi toden teolla yleistyä. Kyseessä on siis suuri ihmiskunnan historian murroskohta. Juuri tähän murroskauteen ajoituu Engelandin kirjan julkaiseminen.

Ei ole mikään konsti lukea englannin kielellä kirjoitettua kaksisataa-sivuista kirjaa kuudessa tunnissa. Eri asia onkin sitten se, miten paljon tuosta kaikesta muistat vielä puolen vuoden jälkeen. Jos haluaa matkata elämyksen tasolla eikä pidä kiirettä niin antoisampaa on sitten mennä syvälle jonkin kirjan maisemaan. Pian sitten huomaatkin katsovasi vierestä mitä käsissäsi olevassa kuvauksessa oikein tapahtuu. 

Missä TJM:n kokonaisvaltainen kynsilaukka-kirja (The Complete Book of Garlic: A Guide for Gardeners, Growers, and Serious Cooks) on yleisesistys Allium Sativum-nimisestä kasvista, niin Engelandin kirja on viljelijän opas, tai sanotaanko hienostuneemmin myötätuntoa ja rohkaisua jakava matkaopas. Luonnollisestikin kirjan tärkein ansio on siinä että se teki tunnetuksi eri kynsilaukkojen kasvutyyppien luokituksen.

Yhtä miestä ei saisi toki nostaa muiden yläpuolelle, eikä se toki ole tarkoituskaan. Aivan yhtä lailla suuri amerikkalainen kynsilaukka-kirjailija Chester Aaron ansaitsee tulla huomioiduksi. Hän on aivan samalla tavalla kynsilaukka-asian apostoli kuin Engelandkin. Aaron, mies jonka elämään mahtuu todella paljon, on kirjoittanut valtavan määrän tekstiä jota voitaisiin kuvailla ”mytologisemmaksi lähestymistavaksi” kynsilaukkaan. Aaronin ansio on myös valkosipulin gastronomisissa ulottuvuuksissa. Mutta Engelandin ansio on siinä, että hän on antanut inspiraation niin monelle viljelijälle, niin pienelle, keskisuurelle kuin isommallekin.

Tässä ei nyt ole tarkoitus laatia mitään lyhennelmää eikä tiivistelmää Engelandin klassikosta. Mihin voi pyrkiä on vaikutelmien kuvaileminen ja tietysti lukemis-kehoitteen antaminen kaikille kynnelle kykeneville ja kielitaitoisille. Hetkinen… Mitähän tuli juuri äsken sanottua? ”Kynnelle kykeneville?” Eipä tuotakaan ole tullut ennen ajateltua. Kynnellehän kykenevät kaikki joilla ei ole ennakkoluuloja.

”Pelto on paras opettajasi” toteaa Engeland jo aivan teoksensa alussa. Sitä se todellakin on, mutta vielä suurempi ilo on jos voit kulkea pelloilla hyvän opettajan kanssa. Kirjojen lukemisen taito on myös siinä, että pääset sen maailmaan sisältä päin. Vähä vähältä katsot sitä maisemaa jossa kirja elää. Näet kaukaisen maan värisävyt, tunnet eri vuodenaikojen tuoksut; valkoinen paperi ja painomuste alkaa elää.

Yksi kirjan inspiroivimmista kuvauksista on se kun Engeland kertoo tutkimuksistaan sen parissa milloin ja miten kovavartisesta kynsilaukasta pitää leikata kukintovarsi. Filareella oli viljelty omenia ja muutakin jo ennen Engelandin aikaa. Kynsilaukka kasvoi marginaalista tilan päätuotteeksi kun tultiin 1980-luvun loppuun. Seutukunnalla oli vaikuttanut jo 1970-luvulta lähtien pastori Donaldson, suuri kynsilaukkamies, jolle Engelandikin antaa suuren tunnustuksen. Mutta vielä 1980-luvun puolivälissä kasvi piti itsepintaisesti salaisuutensa. Kymmenen ensimmäisen vuoden aikana ei edistytty asian suhteen juuri millään tavalla. Vierailu salaperäisen kiinalaisen kasvattajan luoksekaan ei tuonut mitään tolkkua asiaan... Juonipaljastus päättyy kuitenkin tähän.

Paljon muustakin Engeland kirjoitti, ja jos lähtisi kertomaan niistä perustavalla tavalla niin rojektiin pitäisi varata aikaa loppuvuosi ja 40 seuraavaa avausta. Pian huomaisi kirjoittavansa kirjaa kirjasta. Ja se ei taida olla mitenkään järkevä ajatus. Järkevänä ei voida myöskään pitää sitä ajatusta että Engeland käännettäisiin suomen kielelle. Kirjan potentiaalinen lukijakuntakaan ei liiku edes tuhansissa, ja edes tuhannelle lukijalle hanketta ei ole oikein mielekästä toteuttaa. 

En tiedä miksi mutta jotenkin vain Oh America.