Perinteisesti kynsilaukka on jaettu kahteen ryhmään. On puhuttu pehmeä pehmytvartisista ja kovavartisista tai kukkavarrellisista ja kukkavarrettomista. lajikkeista. Tämän jaottelun voimme käytännössä löytää jokaisesta kielestä. Esimerkiksi tšekin kielessä kovaniskainen lajike on paličák jaja pehmytniskainen on nepaličák. Uudemman tietämyksen ja kokemuksen valossa jaottelua osoittautuu lopulta aikansa eläneeksi. Kukkavarsi tai sen puuttuminen on tietysti edelleenkin ominaisuus ja määrittäjä, mutta tämä ominaisuus ei välttämättä ole geneettinen lukko.
Kynsilaukan genomi on valtava, viisinkertainen ihmisen verrattuna. Tällä tarkoitetaan genomin emäsparien lukumäärää ihmisillä on 3,2 miljardia kun se taas kynsilaukalla on 16.2 miljardia tai hieman enemmän. Miten tämä ihmisen genomi purkaakaan moninaisuuttaan ja erilaisia mahdollisia yhdistelmiä ilmenee ihmisten erilaisissa ulkomuodoissa. Nykyään puhutaan erilaisista haploryhmistä. Oli ihminen sitten minkä värinen tahansa tai hänellä oli hänellä muita ulkonäöllisiä määritteitä hän on kuitenkin aina ihminen, ja voi lisääntyä toisen ihmisen kanssa oli hän sitten eri värinen tai muuten hieman erinäköinen. Näitä ihmisen haploryhmiä on noin 20-30 tai enemmän.
Kynsilaukka muistuttaa ihmistä yhdellä tavalla. Aivan kun on aivan kuten on erilaisia ihmisiä niin on myös erilaisia kynsilaukkoja. Tämä on havaittu ja todennettu pelkästään silmämääräisellä arviolla. Ja Ron Engeland josta olemme jo aikaisemminkin puhuneet jakoi kynsilaukat noin kymmeneen erilaiseen kasvuryhmään joissa voi olla myös alaryhmiä. Myöhemmät DNA-tutkimukset vahvistivat tämän jaottelun sitä tarkentaen. Tältä pohjalta voidaan puhua ehkä viidestätoista erilaisesta geneettisestä suurryhmästä. Tämän lisäksi on myös aivan yksittäisiä lajikkeita jotka tavallaan muodostavat aivan oman ryhmänsä. Ja aivan oma lukunsa ovat sitten tietysti ne kynsilaukat, jotka on pystytty luomaan suvullisen lisääntymisen kautta. Jotkin tunnetut lajikkeet voivat tuottaa ns. aitoja siemeniä.
latvakiehkuran kukinnon muodosta. Turbaanien alkuperä ja asema kynsilaukkojen sukupuussa on mielenkiintoinen. Jotkut turbaanien kasvuryhmän edustajista ovat nimittäin kovavartistuneita artisia. Tällaisia muuntumia on todistettavasti tapahtunut Suomessa useita. Pohjoisessa oloissa on nähdä se mitä itse on Englandkin jo epäili. Voidaan sanoa että turbaaneilla on selkeästi kaksi erilaista kasvutapaa. On turbaaneja jotka ovat syntyneet artistista, ja poikkeavat aidoista itämaisista turbaaneista, jos näin voidaan sanoa. Turbaaneilla on aina kiire kohti kesää eli ne versovat lähes poikkeuksetta ensimmäisenä. Ne myös tuleentuvat ensimmäisenä. Jotkut lajikkeet kuten Lotus voidaan korjata joskus jo juhannus-päivänä. Turbaanien maku on terävä mutta leppeämpi kuin muiden kovaniskojen. Turbaanit eivät säily pitkään ja syksyllä niillä on jo kiire takaisin multiin. Suositeltavia lajikkeita suomen oloihin ovat hyvin kotoutettu Lotus, Dushanbe ja Cielavas.
Luokittelu jonka Engeland loi käy hyvin kenelle tahansa harrastajalle tai suuremmankin mittakaavan kasvattajalle on hyvä lähtökohta. Sitä se on ollut jo kolme vuosikymmentä ja tulevaisuus tuo siihen ehkä vain pieniä tarkistuksia ja lisäyksiä. Harrastusta aloittavan ja isompaakin kasvatussuunitelmaa suunnittelevan on hyvä lähteä liikkeelle pienestä. Loppujen lopuksi kyse on pitkälti samanlaisesta asiasta kuin on löytöretki rypäleiden ja viinien maailmaan. Seuraavassa käymme lävitse Engelandin luokituksen mukaisesti erilaiset kynsilaukkojen tyypit pienin tarkistuksin. Nimikkeistö on syntynyt vuosina 2015-2022. Luomme nyt katsauksen jokaiseen ryhmään ja syvennymme jatkossa aina yhteen omassa laajemmassa kirjoituksessa. Suluissa oleva nimi on Engelandin käyttämä.
Raitiset (Purple Stripes). Raitisia pidetään useimpien kynsilaukkojen kantamuotona. Ns. villikynsilaukka (Allium longicuspis) kuuluu myös tähän ryhmään. Raitiset ovat erittäin talvenkestäviä ja viihtyvät kylmissä ilmastoissa. Ne tarvitsevatkin kunnon talven tuottaakseen hyvän sadon. Raitiset ovat kukkavarrellisia ja myöhään tuleentuvia lajikkeita. Kuivatun raapin (Käytämme nimeä raapi kynsilaukan varastoyksilöitä eli kynsiä sisältävästä maan alla kasvavasta osasta) kuorissa on purppuraiset/lilat kuoret. Kukkavarren latvakiehkura ei tee täyttä kierosta. Raitiset vaativat muutaman kuukausien kypsymisajan sadonkorjuun jälkeen. Hyvä ajankohta on ottaa raitiset ravintokäyttöön marraskuun puoliväli. Raakana Purple Stripe on kohtalaisen tulinen ja monivivahteinen. Kypsennettynä sen maku muuttuu poikkeuksellisen makeaksi ja pähkinäiseksi korkean sokeripitoisuuden vuoksi, mikä tekee siitä hyvän valkosipulin paahtamiseen. Tunnettuja raitisia ovat Samarkand, Shvelisi ja suomalaisten harrastajien keskuudessa varsin laajalle levinnyt Kolkjan purppura.
Marmoriinit (Marbled purple stripes) ovat geneettisesti raitisten lähisukulaisia. Viittaus marmoriin on syntynyt siitä että raapien päällimmäisisssä kuorissa on epäsäännöllisiä purppuraisia läiskiä ja pilkkuja. Kuoret ovat paksuja ja kynnet on helppo irrottaa. Marmoriinit kasvavat pohjoisissa olosuhteissa hyvin. Jos etsii viljelyvarmaa lajiketta Suomen oloissa löytää sen varmimmin marmoriinien joukosta. Marmoriinit ovat parhaimmillaan heti kuivatuksen jälkeen ja säilyvät oikeissa olosuhteissa helmikuulle. Suomessa kasvatetaan harrastajien keskuudessa useita ns. Tavallisen siperialaisen kantoja. Marmoriinien kukkavarsi ei tee täyttä kierrosta. Siperialainen marmoriini tuottaa tasakokoisia kynsiä joiden allisiinipitoisuus on posliinien luokkaa. Muita tunnettuja marmoriineja ovat mm. Bogatyr, Petrovski ja Choparski. Suomalaisten harrastajien keskuuteen levinnyt Havran on tsekinmaalla syntynyt kasvuvoimainen Petrovskin kanta.
Lasikkaat (Glazed Purple Stripes). Lasikkaat ovat oma erityinen kasvuryhmänsä. Engeland luokitteli ne lähisukulaisiksi raitisten ja marmoriinien kanssa. Ensimmäinen DNA tutkimus osoitti kuitenkin sen että ne olivat ns. aasialaisista syntynyt oma itsenäinen kasvu ryhmänsä. Englannin käyttämä nimike Glazed Purple Stripes jäi kuitenkin käyttöön, eikä sitä korjattu. Suomen kielelle oli mahdollista luoda uusi tätä kasvuryhmää hyvin kuvaava termi lasi kas. Lasikkaiden kynsien kuori on kiiltävä ja lasimainen. Lasikas on helppo tunnistaa. Sen lehtivarsi on kuin huojuva tai vaappuva rottinki. Raapia ei tarvitse avata, lasikkaan tunnistaa se muodosta jossa näkyy ikäänkuin ontto toispuolinen kupoli. Lehdet ovat ohuita ja hauraita ja syksymmällä niiden väri voi viitata seepiaan. Lasikkaat kuivuvat nopeasti ja ovat heti valmiita käyttöön. Yksi lajike, Early Purple, tuleentuu jo heinäkuun alussa ja on valmis syötäväksi oikein kuivattuna jo elokuun alussa. Niiden maku ei ole niin voimakas kuin raitisten tai marmoriinien. Lasikkaat ovat parhaimmillaan ennen pyhäinpäivää.
Rokaleet (Rocamboles). Rokaleita kasvatetaan Suomessa paljon. Monella suomalaisilla kasvattajalla joku Rokale on ainoa kynsilaukka jota hän kasvattaa. Rokaleet näyttävät monesti varsin samanlaisilta kuin marmoriinit. Ne on kuitenkin helppo erottaa toisistaan jos vain haluaa oppia muutaman asian. Rokaleiden kynnet eivät ole niin tasakokoisia kuin marmoriineilla, ja raapin toinen puolisko näyttää ikään kuin putoavan. Jos tätä havainnollistaisi ihmisen anatomian keinoin niin kuvitellaan henkilö jonka toinen pakara on tuplasti suurempi. Rokaleiden latva- kiehkura tekee joskus jopa kaksi tai lähes kolme kierrosta. Rokaleet on se kasvuryhmä jonka lajikkeet tuottavat Suomen olosuhteissa suurimmat raapit. Moni ei ehkä ole huomannut kuitenkaan sitä että Rokaleet vaativat paljon humusta. Siinä missä kasvaa kaksi isoa rokaletta voi kasvaa kolme siperialaista marmoriinia lähes yhtä suuriksi. Rokaleet tuottavat suuren vihermassa maanpäälliseen osaansa eli sen viherkone ei ole kovin tehokas. Rokaleiden maku on polttava mutta profiililtaan varsin kapea. Jotkut Rokaleet kannatti syödä hyvissä ajoin ennen uuden vuodenvaihdetta vuodenvaihdetta. Suomessa tunnetuin rokale on Iso venäläinen. Punaisen venäläisen kantoja kasvaa myös useita kuten Red Estik. Spanish Roja on myös kotiutunut Suomeen hyvin.
Posliinit (Porcelains). Tämän kasvuryhmän edustajat eivät pääse täysiin oikeuksiinsa Suomessa mitä tulee raapien ja kynsien kokoon. Monet lajikkeet muuttavat kasvutapaansa. Ne alkavat jossain määrin muistuttaa lähinnä marmoriineja. Tämä näkyy siinä että etelässä kasvavilla posliineilla on yleensä neljä kynttä tai joskus viisi, mutta jotkut posliinit tuottavatkin pohjoisessa jopa kuusi tai seitsemän kynttä. Jotkut lajit pitävät kasvutapansa kuitenkin alkuperäisenä. Posliinien nimi tulee niiden kauniin valkoisista kuorista. Kukka varret kasvavat korkealle ja niiden kiehkura on tavattoman viehättävä, ne tekevät ns. sydänkiehkuran. Posliineissa on kaikista korkein alliinipitoisuus. Posliinien kasvatus vaatii kärsivällisyyttä. Istukkaiksi on valittava isoimmat kynnet ja monivuotisen odottamisen jälkeen voi saada jo 80-grammaisen raapin jossa on neljä valtavan kokoista kynttä. Jos posliineja lisää latvaklooneista pitää varautua jopa viiden vuoden projektiin. Hyvin Suomessa kasvavia alkuperäisen kasvutapansa pitäviä posliineja ovat esimerkiksi Music, Dukat ja muut tsekkiläiset.
Artiset (Artichokes). Tälle kasvruyhmälle on ollut tarpeen luoda oma nimitys jota ei voi sekoittaa mihinkään muuhun. Artiset ovat eteläisten maiden kynsilaukkoja ja ne kasvavat siellä vakaasti tasakokoisiksi ja suuriksi. Artiset ovat Silveriinien ohella eniten viljeltyjä kasveja. Suomeen tuodaan paljon artisten istukkaita mikä välttämättä ei ole mitenkään hyvä asia. Istukkaiden joukossa voi olla isoja kynsiä jotka kasvavat ensimmäisenä vuonna varsin suuriksi ja pitävät kasvutapapansa. Toisena vuonna kasvu taantuu. Artiset tuottavat eteisessäkin olosuhteissa varsiklooneja joista kantaa voidaan ihan hyvin lisätä. Merkillinen väite siitä että varsi kloonit olisivat kasvuhäiriö. Ne ovat vaan osoitus siitä että kasvi etsii koko ajan parasta lisääntymisstrategiaa. Artiset ovat hyvä kynsilaukka niille jotka eivät välttämättä ole viehättyneitä kynsilaukan voimakkaasta mausta. Lajikkeita joita voi suositella harrastajille vähän suuremmankin mittaluokan kasvattajille ovat esimerkiksi tšekkiläinen Stephan ja italialainen Vessalico.
Turbaanit (Turbans). Turbaanien nimi juontuu tämän kasvuryhmän lajikkeiden latvakiehkuran kukinnon muodosta. Turbaanien alkuperä ja asema kynsilaukkojen sukupuussa on mielenkiintoinen. Jotkut turbaanien kasvuryhmän edustajista ovat nimittäin kovavartistuneita artisia. Tällaisia muuntumia on todistettavasti tapahtunut Suomessa useita. Pohjoisessa oloissa on nähdä se mitä itse on Englandkin jo epäili. Voidaan sanoa että turbaaneilla on selkeästi kaksi erilaista kasvutapaa. On turbaaneja jotka ovat syntyneet artistista, ja poikkeavat aidoista itämaisista turbaaneista, jos näin voidaan sanoa. Turbaaneilla on aina kiire kohti kesää eli ne versovat lähes poikkeuksetta ensimmäisenä. Ne myös tuleentuvat ensimmäisenä. Jotkut lajikkeet kuten Lotus voidaan korjata joskus jo juhannus-päivänä. Turbaanien maku on terävä mutta leppeämpi kuin muiden kovaniskojen. Turbaanit eivät säily pitkään ja syksyllä niillä on jo kiire takaisin multiin. Suositeltavia lajikkeita suomen oloihin ovat hyvin kotoutettu Lotus, Dushanbe ja Cielavas.
Aasialaiset (Asiatics). Aasialainen kynsilaukka on yleinen maailmanlaajuisesti käytetty, mutta Suomessa vielä varsin tuntematon kasvuryhmä. Raapit ovat pyöreähköjä, usein noin golfpallon kokoisia, ja niissä on 8–10 kynttä. Kukkavarsi on lyhyt ja kukinto on muistuttaa jalapenon hedelmää. Kuori on ohut paperimainen, väriltään valkoinen ja siinä voi olla violetteja raitoja. Sanotaan että maussa voi olla makeutta, mutta myös voimakkaasta ja pistävää mausteisuutta. Aasialaiset ovat kasvuryhmä joka mittaa kasvattajan taidot parhaiten. Aasialaiset on syytä nostaa maasta ajoissa jotta raapiin saadaan kuivauksen jälkeen edes 4 ehjää kuorta. Aasialaista kasvatetttaessa tärkeintä ei ole koko vaan hyvä lopputulos. Pienikin raapi on saavutus sillä sen kulinaristinen arvo on suuri. Aasialainen kynsilaukka on parhaimmillaan kypsennettynä, kuten paistettuna (stir-fry), paahdettuna tai haudutettuna, jolloin sen syvä aromi pääsee oikeuksiinsa. Se sopii erinomaisesti yhteen chilin, inkiväärin, soijakastikkeen ja seesamiöljyn kanssa. Suomeen sopiva lajike on tänne hyvin kotoutettu Wonha.
Kreolit (Creoles). Kreolit on yksi arvostetuimmista kasvuruyhmistä. Ne tunnetaan erityisesti kuorien ja kynsien kauniista väristään, pitkästä säilyvyydestään ja vivahteikkaasta maustaan. Kreolit luokitellaan heikosti kukkavartta tekeväksi kynsilaukka-tyypiksi. Suomessa on voitu kuitenkin tuottaa aivan uusi kanta esimerkiksi italialaisperäisestä Rosso di Sulmonasta latvaklooneista. Raapin paperimainen ulkokuori on yleensä valkoinen, mutta sen alla olevien kynsien kuoret ovat loistavan purppuranpunaisia, viininpunaisia tai magentanvärisiä. Raapit ovat tyypillisesti keskikokoisia tai pieniä ja niissä voi olla 7-10 kynttä, jotka ovat kehämäisesti järjestyneitä. Kreoli-kynsilaukkaa pidetään yleisesti parhaana "gourmet-valkosipulina" sen moniulotteisen maun vuoksi. Se on maultaan makea, rikas ja mausteinen. Raakana se voi olla hyvinkin tulinen ja pistävä, mutta kypsennettynä maku pehmenee ja muuttuu hienostuneemmaksi. Erinomainen vaihtoehto ruokiin, joissa valkosipulin halutaan maistuvan selkeästi, kuten salsat, marinadit ja hitaasti haudutetut ruoat. Suomessa kasvatettavaksi sopii ainakin tänne hyvin kotoutettu Rosso di Sulmona.
Silveriinit (Silverskins). Artisten ohella maailman eniten viljelty kynsilaukka-tyyppi. Varsi on pehmeä ja taipuisa varsi mahdollistaa niiden sitomisen perinteisiksi leteiksi. Raapien kuoret ovat nimensä mukaisesti hopeanvalkoisia, sileitä ja paperimaisia. Kuori on tiukka, mikä suojaa kynsiä hyvin. Yhdessä raapissa on tyypillisesti paljon kynsiä (usein 12–20 kpl) useassa lehtipussissa. Ulommat kynnet ovat suuria ja sisemmät huomattavasti pienempiä. Silveriini on maultaan voimakas, pistävä ja jopa kitkerä raakana. Se on yksi tulisimmista valkosipulityypeistä. Koska kynnet ovat tiukasti kiinni ja kuori on ohut, niiden kuoriminen voi olla hieman työläämpää kuin kovakaulaisilla lajikkeilla. Säilyvyys silveriinien suurin valtti. Se säilyy kaikista valkosipulityypeistä pisimpään kreolien ohella; oikeissa olosuhteissa jopa 10–12 kuukautta. Se viihtyy parhaiten lämpimässä ilmastossa ja pitkässä kasvukaudessa. Suomessa se on haastavampi viljeltävä kuin kukkavarren tekevät lajikkeet, mutta se voidaan istuttaa varhain keväällä. Silveriinit eivät ole mikään vähäinen veli muiden kasvuryhmien joukossa. Suomessa löytyy monta hyvää täällä syntynyttä kantaa joita kannattaa kokeilla.
