Kynsilaukan kasvatus Inarinmaalla. Vol 1. Arktinen ulottuvuus ja vähän perusteista.

Aika useasti olen miettinyt miten kynsilaukka menestyisi vanhassa kotikylässäni Inarissa, ja ylipäätänsä pohjoisemmassa Lapissa. Täällä Varsinais-Suomessa olen kasvattanut kynsilaukkaa pääasiassa kahdessa paikassa Aurassa ja Marttilassa. 

Jos katsomme karttaa sijoittuvat nuo paikkakunnat samalle korkeudelle kuin Alaskaan Anchorage. Kyse olisi siis kynsilaukan pohjoisesta, tai paremminkin arktisesta ulottuvuudesta. Viittausta Alaskaan ja sen pohjoiseen sijaintiin olen käyttänyt paljon puhuessani kynsilaukan kasvatuksen mahdollisuuksista Suomen Lapissa. Yhdysvaltain Alaskassa tapahtuu paljon kynsilaukan kasvatuksen suhteen eikä tilanne ole siellä kovin lohduton. Alaskan Fairbanks on samalla korkeudella kuin Oulu ja siellä tuotetaan hyvällä menestyksellä kovaniskoja; otaksuttavasti jotain Siperialaisen marmoriinin kantoja. Kynsilaukka kasvaa siellä helposti 50:n gramman painoon.

Mutta eipä Suomessakaan ole jääty vaille menestystä. Tällä hetkellä on jo harrastajia jotka tuottavat varsin suuriakin määriä eri lajikekirjon kynsilaukkaa Tornionjoki-laaksossa ja Kemijoen varrella eli Lapin Kaksoisvirranmaalla. Yksittäisiä harrastajia on muitakin napapiirin tuntumassa.

Inarin suhteen en olisi kuitenkaan ensimmäinen lajissaan. Inarissa kynsilaukkaa kasvatti aikoinaan kuuluisa unkarilainen-syntyinen mies nimeltään Paavo von Pandy. Hän syntyi ”aatelismieheksi” Unkariin, mutta kuoli erämaatalon isäntänä Inarissa. Inarinjärven Kultalahdessa hänen kerrotaan kasvattaneen yhtä sun toista ja kynsilaukkaakin. Mitä lajiketta/lajikkeita von Pandy kasvattikaan jäänee ikuiseksi arvoitukseksi.

Inari on hyvin pohjoisessa ja kun katsomme millä korkeudella se sijaitse verrattuna Pohjois-Amerikkaan niin tilanne kaikessa arktisuudessaan paljastuu meille. Inarin kirkonkylä on käytännössä samalla korkeudella kuin Kanadan Luoteis-Territorioiden MacKenzie-joen suistomailla sijaitseva, ja hyvin nykyaikaisesti rakennettu Inuvikin kaupunki jossa on peräti noin 3500 asukasta. Kotikyläni eli Inarin kirkonkylän leveysaste 

68° 54' 20'' ja Inuvikin 68° 21' 39' eli yötön yö on siellä melko lailla yhtä pitkä kuten kaamoskin.

Omaan jonkin verran viljelykokemusta Inarin korkeudella mitä tulee perunaan ja porkkanaan. Lisäksi kotoutin 1980-luvulla hyvällä menestyksellä venäläisen mustaherukan Imandra-kannan Inariin. Lisäsin pensaita taivukkaista ja veljeni sai niistä Ivalossa sittemmin myöhempinä vuosikymmeninä valtavia satoja. Perunat joiden kasvatuksesta vastasin lapuudenkodissani vielä Helsingin vuosinani 1985-1995 olivat aivan ”tavallinen puikula” ja ns. Lapin musta manteli. Tapanani oli matkata Inarinmaalle toukokuun jälkimmäisellä puoliskolla ja pariksi viikoksi ja tulla sitten syyskuun alussa sadonkorjuupuuhiin. Istutin perunat aina kolme viikkoa ennen muita ja ne olivat hyvällä kaalella jo juhannusviikon alkaessa kun muut vasta istuttivat omansa. Aikalaisen istutuskohdan edut huomasi sitten syksyllä. Molemmat lajikkeet tuottivat jopa 250 gramman suuruisia mukuloita. 

Inarin ilmasto on paljon suotuisampi kuin samalla leveysasteella olevan Inuvikin. En tiedä kasvatetaanko Inuvikissa kynsilaukkaa, perunaa tai herukoita ulkosalla mutta vanhaa jäähalliin on ainakin viritetty jonkinlaisia puutarhapalstoja kasvulavoin. Jos lähtisin Inariin niin saisin luotettavilta kasvattajilta jo hyvin pohjoiseen kotoutetun Siperialaisen marmoriinin kantoja omieni lisäksi päästäkseni rojektissani alkuun. Lähtisin siitä periaatteesta, että jos se onnistui von Pandyltä niin varmasti minultakin. Kaiken lähtökohta olisi oikea lajike ja oikein rytmitetty kasvukierto, Ja ennenkaikkea tarvitsisin rojektiin 7 vuotta, mutta palkkiona häämöttäisi lopulta viljelmä jossa aaria kohden tuottaisin 800 raapia  joiden keskipaino olisi 40-grammaa. Raapeissa olisi vain kolme kynttä mutta ne olisivatkin sitten reilun kokoisia.

Miten pääsisin moiseen lopputuloksee? Kerron siitä seuraavassa postauksessa.

Otsikkokuvassa von Pandy Inarin Kultalahdessa.

Pähkäilin pitkään laittaisiko tähän Inarinjärven Tapio Rautavvaran esittämänä mutta en oikein ole enää sinut Topeliuksen sanojen kanssa. Soitetaanpas nyt kuitenkin Kohti Alaskaa ja Tapio Rautavaara.

Ikuista elämää ei tule mutta siedettävä kuitenkin.

Ikuisella elämällä tässä tarkoitetaan ihmisen kaltaista elämää tällä kiviplaneetalla. Kynsilaukan ystävä voi tietenkin uneksia että jos hänet haudataan maahan asianmukaisin menoin ja että hän seuraavana keväänä nousee uuteen elämään kuusinkertaisena kloonina. Elämä täällä on sitä mitä se on ja se loppuu joskus kuolemaan. Toki kynsilaukka tekee elämästä siedettävämmän ja varmasti myös terveemmän.

Vanhemmiten moni miettii jo tapaa hautauttaa itsensä. Kun asiaa on paljon mietitty niin ekologinen hautaus alkaa tuntumaan ainoalta oikealta tavalta järjestää asia. Moiseen projektiin tarvitaan vain muutama hehtaari metsää joka muutetaan ekologiseksi hautuumaaksi, ja itselle omistusoikeus aarin alueeseen. Ekologinen hautaus on tämän jälkeen helppo juttu. Sitten tarvitaan vai muutama uskottu aikalainen toimittamaan tätä viimeistä palvelusta. Varsinaista hautausta voi edeltää uskonnollinen riitti tai filosofian jalostama hyvästijättö tai jotain muuta.

Mutta millaisen viimeisen toimituksen he tekevätkään kynsilaukan ystävälle? Tarvitaan kaksi ja puoli metriä syvä kuoppa joka halkaisija on noin 70 senttiä. Ruumis laitetaan siihen pellava-säkissä ja lasketaan kuoppaan vinssillä kasvot itäänpäin. Kuopan reunan ja sisältöisen säkin välys täytetään tiiviisti mullalla ja hiekalla. Tuhkaa ja lannoitteita ei käytetä.

Säkki on täytetty kynsilaukan wrappereilla joita tarvitaan noin 20 ämpärillistä. Pää jää noin 70 sentin syvyyteen. Kuopan yläosa täytetään hiekan ja mullan seoksella tiiviisti ja päälle voidaan laittaa multaa ja kariketta. Haudan päälle istutetaan puu. Paras vaihtoehto on kotimainen mänty. Ja jos tilaa on kokonainen aari niin paikalle voi istuttaa useita mäntyjä. Jälkeläiset jättävät niistä kasvultaan parhaat kasvamaan. Jos hyvin käy niin joku puista kasvaa jopa 500 vuotta. 

Jos sinut muistetaan vielä 500 vuoden kuluttua niin olet saanut jotain aikaankin. Jos joku 500 vuoden päästä käy halaamassa vanhaa puuta ja muistaa kaukaista esi-isäänsä, niin olisihan se somaa... Sinne metsään voivat tulevat polvet tehdä sitten vaelluksia, ja jos se on vaaran laella niin siellä voi ihmetellä sitä eikö se Betelgeuze jo posahda.

Nimittäin ei ole aina oikein helppoa ymmärtää nykyistä hautauskäytäntöä. Polttohautauskaan ei viehätä. Hautausmaat ovat tavattoman epäekologisia kiinteistöjä. Niiden hoito vaati paljon fossiilisia polttoaineita, ja niihin liittyy paljon vuodenkiertoon liittyvää mystiikkaa. Kirkko voisi olla ekologinen ja luopua polttonesteillä toimivista ruohonleikkureista, ja ottaa käyttöön vuohet ja lampaat joista se läpi historiansa on puhunut. 

Kuinka moni meistä muistetaan 500 vuoden kuluttua? Kuka lukee tätä blogia? Onko sillä ehkä jopa uusi kirjoittaja? Maailmanlaajuisesti sellainenkin tekijä kuin Donald Trump on yksi monien historian kuriositeettien joukossa ja valtakunnat ovat sortuneet ja uudet nousseet.

Joku näinä vuosikymmeninä istutettu puu voi vielä olla toki pystyssä. Onhan nykyään olemassa kirjat ja muut tallenteet jotka säilyvät pitkään. Onhan sekin jotain jos olemme enemmän kuin vain kasa tallenteita.

Tähän sopii yksi Bob Marleyn kauneimmista lauluista. Is this Love.

Ron L. Egelandin teos Growing Great Garlic.

Vuosi 1991 oli ns. lyhyen vuosisadan viimeinen vuosi. Vuotta 1992 voidaan pitää vuoteen 1492 verrattavana vuonna. 1492 löydettiin Uusi maailma, Amerikka ja vuosi 1992 oli vuosi jolloin tiedon valtatiet avautuivat kaikille, siis Internet alkoi toden teolla yleistyä. Kyseessä on siis suuri ihmiskunnan historian murroskohta. Juuri tähän murroskauteen ajoituu Engelandin kirjan julkaiseminen.

Ei ole mikään konsti lukea englannin kielellä kirjoitettua kaksisataa-sivuista kirjaa kuudessa tunnissa. Eri asia onkin sitten se, miten paljon tuosta kaikesta muistat vielä puolen vuoden jälkeen. Jos haluaa matkata elämyksen tasolla eikä pidä kiirettä niin antoisampaa on sitten mennä syvälle jonkin kirjan maisemaan. Pian sitten huomaatkin katsovasi vierestä mitä käsissäsi olevassa kuvauksessa oikein tapahtuu. 

Missä TJM:n kokonaisvaltainen kynsilaukka-kirja (The Complete Book of Garlic: A Guide for Gardeners, Growers, and Serious Cooks) on yleisesistys Allium Sativum-nimisestä kasvista, niin Engelandin kirja on viljelijän opas, tai sanotaanko hienostuneemmin myötätuntoa ja rohkaisua jakava matkaopas. Luonnollisestikin kirjan tärkein ansio on siinä että se teki tunnetuksi eri kynsilaukkojen kasvutyyppien luokituksen.

Yhtä miestä ei saisi toki nostaa muiden yläpuolelle, eikä se toki ole tarkoituskaan. Aivan yhtä lailla suuri amerikkalainen kynsilaukka-kirjailija Chester Aaron ansaitsee tulla huomioiduksi. Hän on aivan samalla tavalla kynsilaukka-asian apostoli kuin Engelandkin. Aaron, mies jonka elämään mahtuu todella paljon, on kirjoittanut valtavan määrän tekstiä jota voitaisiin kuvailla ”mytologisemmaksi lähestymistavaksi” kynsilaukkaan. Aaronin ansio on myös valkosipulin gastronomisissa ulottuvuuksissa. Mutta Engelandin ansio on siinä, että hän on antanut inspiraation niin monelle viljelijälle, niin pienelle, keskisuurelle kuin isommallekin.

Tässä ei nyt ole tarkoitus laatia mitään lyhennelmää eikä tiivistelmää Engelandin klassikosta. Mihin voi pyrkiä on vaikutelmien kuvaileminen ja tietysti lukemis-kehoitteen antaminen kaikille kynnelle kykeneville ja kielitaitoisille. Hetkinen… Mitähän tuli juuri äsken sanottua? ”Kynnelle kykeneville?” Eipä tuotakaan ole tullut ennen ajateltua. Kynnellehän kykenevät kaikki joilla ei ole ennakkoluuloja.

”Pelto on paras opettajasi” toteaa Engeland jo aivan teoksensa alussa. Sitä se todellakin on, mutta vielä suurempi ilo on jos voit kulkea pelloilla hyvän opettajan kanssa. Kirjojen lukemisen taito on myös siinä, että pääset sen maailmaan sisältä päin. Vähä vähältä katsot sitä maisemaa jossa kirja elää. Näet kaukaisen maan värisävyt, tunnet eri vuodenaikojen tuoksut; valkoinen paperi ja painomuste alkaa elää.

Yksi kirjan inspiroivimmista kuvauksista on se kun Engeland kertoo tutkimuksistaan sen parissa milloin ja miten kovavartisesta kynsilaukasta pitää leikata kukintovarsi. Filareella oli viljelty omenia ja muutakin jo ennen Engelandin aikaa. Kynsilaukka kasvoi marginaalista tilan päätuotteeksi kun tultiin 1980-luvun loppuun. Seutukunnalla oli vaikuttanut jo 1970-luvulta lähtien pastori Donaldson, suuri kynsilaukkamies, jolle Engelandikin antaa suuren tunnustuksen. Mutta vielä 1980-luvun puolivälissä kasvi piti itsepintaisesti salaisuutensa. Kymmenen ensimmäisen vuoden aikana ei edistytty asian suhteen juuri millään tavalla. Vierailu salaperäisen kiinalaisen kasvattajan luoksekaan ei tuonut mitään tolkkua asiaan... Juonipaljastus päättyy kuitenkin tähän.

Paljon muustakin Engeland kirjoitti, ja jos lähtisi kertomaan niistä perustavalla tavalla niin rojektiin pitäisi varata aikaa loppuvuosi ja 40 seuraavaa avausta. Pian huomaisi kirjoittavansa kirjaa kirjasta. Ja se ei taida olla mitenkään järkevä ajatus. Järkevänä ei voida myöskään pitää sitä ajatusta että Engeland käännettäisiin suomen kielelle. Kirjan potentiaalinen lukijakuntakaan ei liiku edes tuhansissa, ja edes tuhannelle lukijalle hanketta ei ole oikein mielekästä toteuttaa. 

En tiedä miksi mutta jotenkin vain Oh America.

Kuka Ron L. Engeland?

Kun puhutaan kynsilaukasta kaikesssa sen moninaisuudessaan niin yksi henkilö nousee erityisasemaan. Kyse on miehestä joka loi kestävän tavan luokitella eri kynsilaukkojen kasvutyypit. Hän on Ron L. Engeland.

Hänen sukujuurensa ovat englantilaista alkuperää. Nimenä Engeland viittaa niittymaahan. Harva tietää että Englannin valtion nimi tulee vanhan englannin kielen sanasta Engelond, joka viittaa niittyyn joka on virtaavan veden varrella. Engeland syntyi 1940-luvun loppuvuosina ja hän teki elämäntyönsä Yhdysvaltojen Washingtonin osavaltion Okanoganin piirikunnan Omakin taajaman alueella maatilalla, josta voidaan nykyään käyttää nimeä Vanha Filaree. Engeland tuli tavallaan vävyksi vaimonsa Watershine Woodsin vanhempien omistamalle tilalle ja he saivat kaksi lasta. Kun kirja Growing Great Garlic tuli markkinoille, voitiin sanoa että hän on viljellyt kynsilaukkaa lähes kahdenkymmenen vuoden ajan. Tästä voidaan päätellä että hän aloitti toimintansa Filareen tilalla 1970-luvun alupuolella.

Itse miehestä ei paljoa tietoa netistä löydä. Toisaalta se ei voi ollakaan mikään itseisarvo. Edelleenkin on mahdollista jättää hyvin vähän jälkiä itsestään internettiin. Engelandista löydämme tasan tarkkaan vain yhden kuvan joka julkaistiin teoksen ”Growing Great Garlic” takakannessa.

Mutta jos tarpeeksi hienovaraisesti asiaa osaa udella niin tietoa toki löytää. Tässä maailmassa saa melkein mitä tahansa jo osaa tarpeeksi nätisti pyytää. Engelandille kuuluu nykyään oikein hyvää ja hän on vetäytynyt farmarin töistä noin 10 vuotta sitten tehtyään vuosikymmenten työn ja jätettyään pysyvän jäljen työllään valkosipulin viljelyn historiaan. Eläkepäivillään hän voi keskittyä monen washingtonilaisen lempiharrastukseen eli vaelteluun vuorilla. Engeland on vanhoilla päivillään kovasti mieltynyt myös lintujen tarkkailuun.

Itseään Engeland luonnehtii kirjassaan aivan tavalliseksi mieheksi jonka opinahjo hänen omien sanojensa mukaan oli pelto. Tämä nostaa entisestäänkin miehen elämäntyön arvoa ja rohkaisee monia. Kaikki viisaus ei todellakaan tule ylhäältä oppituoleista annettuna.

Ron L. Engeland puolisonsa Watershinen kanssa tulivat tunnetuksi orgaanisen viljelyn toimeliaina mestareina. Filareella ei viljelty pelkkää kynsilaukkaa vaan heillä oli viljelyssä myös yli sata erilaista omenalajiketta, persikoita, aprikooseja, luumuja, vadelmia, perunoita ja he tuottivat myös kuivakukkia. Engelandilla oli myös kastelujärjestelmiä myyvä firma ja hän kirjoitti lukuisia artikkeleita ja toimi viljelijäjärjestöjen luottamustehtävissä. Yhdysvalloissa ja Kanadassa ihmisenä kovin tuntematon Engeland on tänään alan mystinen auktoriteetti, jonka kirja on inspiroinut tuhansia ja taas tuhansia viljelijöitä ja harrastajia ympäri maailmaa. Luulisin että vuoden 2015 jälkeen noin 50 harrastajaa on hankkinut Engelandin uuden aikakauden avaavan teoksen.

Seuraavassa, Blogin kymmenennessä kirjoituksessa, kerrotaan Engelandin teoksen keskeinen sisältö lyhyesti.

Tässäpä sitten yhden englantilaisen ihan tavallisen maalaistytön musiikillista antia. Kate Bush ja Oh England my Lionheart.

Erityisen sanaston tarpeellisuudesta

Suurimmalle osalle suomalaisia, valkosipuli on tällä hetkellä vain valkosipuli. Eurooppalaisistakin asianlaita on juuri kuten äsken totesimme. Yhdysvalloissa ja Kanadassakin kynsilaukan moninaisuuden erikoisanastoineen tuntee varsin harva. 

Monen kasvattajan joukossa vallitsee varsin suuri tietämättömyys, monet puuhailevat vain yhden, ja parhaassakin tapuksessa muutaman lajikkeen kanssa. Asialle tietysti voi tehdä jotain ja tässä tilanteessa ainoa keino on niveltää suomalainenkin nimistö Ron L. Engelandin luomaan luokitukseen, ja miettiä miten niitä Suomessa ja suomen kielellä käyttäisimme. 

Kieli kehittyy aina sen käyttäjien toimesta ja ns. oikeita sanoja ei ole olemassakaan. Kielen dynaamista kehitystä ei voi pysäyttää ja kieli kehittyy parhaiden ruohonjuuritasolla eikä minkään keskusviraston suosituksista. Suomen kielen sanasto itsessään koostuu pitkälti muualta omaksutuista lainasanoista ja eri tarkoituksiin keksityistä sanoista. Liekö keskuudessamme ketään kantasuomalaisella puheenparrella itseään ilmaisevaa henkilöä. Hankalia ihmisiä löytyy aina mutta tässä vaiheessa pitää tulevasta syödä hieman ja puhua kieliniuhoista ihmisistä. Asia, ei pidä puhua ongelmasta, vaatisi oman julkaisunsa mutta yritetään ampua ja tiivistää kaikki viiteen roomalaiseen:

 

I Ihmisen kieli ja sisäinen uudistusvoima on suure jota kukaan ei voi vastustaa. Kieli ja sen sanasto kehittyvät mitä enemmän kieltä käytetään.

 

II Kenenkään ei pidä ryhtyä kahlitsemaan luovia voimia. Aikoinaan Ahlqvist ei kyennyt tuhoamaan Aleksis Kiveä. Hän luuli kyllä tehneensä niin, mutta varmasti tuli aistineeksi miten Kiven ylösnousemus alkoi olemaan läsnäoleva suure päivä päivältä. Kukaan nykyajan kielipoliisikaan ei pysty tukkimaan luovan kielenkäytön virtaa. Suomen kieli on täynnä lainasanoja ja luovia ratkaisuja ja niin oleva vastaisuudessakin.

 

III Puhekieli ja kirjakieli ovat aina erilaisia mutta on mahdollista luoda puhekieli joka toimii kirjoitusasussaankin olematta liian virallista ja kankeaa. 

 

IV Dynaamiselle kielenkäytölle on ominaista että se etsii taloudellista tapaa puhua ja tämä voi lopulta vaikuttaa kirjoitettuunkin kieleen. 

V Minkä suurempi joukko kokee luontevaksi ja ryhtyy sitä käyttämään niin siitä tulee vakio.

Tämän kappaleen kuunteleminen ja ymmärtäminen vaatii ponnisteluja ja vähän aivotyötäkin. Aivan kuten kaikki muukin jos haluaa oppia ja sisäistää jotain. The Beatlesin A Day in the Life.

Aloitetaan pienestä

Japanilaisuus on aina kiehtonut minua. Tietysti voisi olla valtava shokki muuttaa maahan; sen kulttuurin oppiminen on elinikäinen projekti ellei ole syntynyt japanilaiseksi. Mitä vanhemmaksi elän ja maan asioita opin havahdun siihen että ihanteeni on jossain sellaisessa mitä japanilaisetkin pitävät jo menneenä maailmana.

Ikigai-periaate on zen-buddhalaisuuden pohjalta syntynyt eräänlainen koulukunta jota voi noudattaa ilman varsinaista mestaria. Sen periaatteet olivat olleet itselleni tuttuja jo kolmen vuosikymmenen ajalta kun syksyllä 2013 istutin ensimmäiset kynnet maahan. Mihin oli ryhtynyt ja missä halusin edistyä toimin sen periaatteiden mukaan. Kun halusin vielä kehittyä jousella ampumisen taidossa ja jättää onnettoman oikean käden tien menneisyyteen kaikkine tekniikkavirheineen piti vasemman käden tie aloittaa aivan pienestä.

Itse muotoilisin viisi Ikigain periaatetta seuraavalla tavalla

I Aloita pienestä

II Ole avoin uudelle

III Etsi sopusointua ja ole pitkäjänniteinen

IV Iloitse pienistä asioista

V Ole läsnä tässä ja nyt

Nuo periaatteet muodostavat tietyllä tavalla nousujohtoisen sarjan ja uusi periaate avautuu vain jos on sisäistänyt edelliset. Viimeisestä periaatteesta voi monelle tulla kuitenkin ikävä pakkomielle ja klisee. Läsnäolo tässä ja nyt ei tarkoita itsepintaista ja tylyä huomautusta joka sisältää vihjeen siitä että haluaa olla yksin ja rauhassa. Omasta mielestäni ikigain harjoittamisen pitää johtaa yhteisöllisyyteen jossa suvaitaisuus vallitsee.

Kun hankin ensimmäiset kunnolliset istukkaat syksyllä 2013, ne kaksi keskikokoista Ison venäläisen raapia, aloitin toki pienestä. Käytettävät rahavarat olivat varsin vaatimattomat ja ostoslistalla oli Annalan mark-kinapäivänä paljon muutakin. Lopulta maassa oli kymmenen kynttä. Ikigain ensimmäinen periaate toteutui pelkästään olosuhteiden vuoksi. Olin aloittanut pienestä ja se riitti. Tarkoitus oli kyllä laajentaa tulevina vuosina. Vaikka tuolloin minulla oli käytössä kaikkiin aikalaisiini verrattuna hyvä laajakaistayhteys ja paras mahdollinen fläppäri, niin liikuin internetin maailmassa aivan muissa merkeissä kuin etsimässä tietoa kynsilaukasta ja sen viljelystä. Talven koittaessa tiesin että nyt pitää odottaa seuraavaa kevättä.

Japanista puheen olle niin kuunnellaans tämä: https://www.youtube.com/results?search_query=japani%2C+kevyt+musiikki

Keräilijä-metsästäjän kurkkupastillit.

Tämä on vain pieni romanttinen kuvitelma ihmiskunnan viattomuuden ajalta, eikä tätä pidä ottaa liian vakavasti. Ihmisellä on taipumus maistella kaikkea mahdollista. Tämä taipumus on yhtä vanha kuin ihminen on lajina ollut olemassa. Kyse on siis kahden miljoonan vuoden ajanjak-sosta. Ihmisen alkukoti on aina ollut hyvin kiistanalainen asia, mutta kynsilaukan alkukodin suhteen vallitsee varsin selkeä käsitys. Jos puhumme alueesta jonka keskuksena on nykyinen Kirgisian alue, niin emme paljoa erehdy. Mutta onko se sittenkään niin.

Kynsilaukan syntysijoille saapui joskus ihminenkin oli hän sitten Afrikasta muuttanut nykyihminen tai ns. Denisovan ihmisiin tai muihin ryhmiin kuuluva. Joka tapauksessa tuo ihminen hankki ravintonsa suoraan luonnosta ja hänestä voidaan käyttää nimitystä ”metsästäjä-keräilijä” ja hänellä oli todellakin taipumus maistella kaikkea mahdollista.

Nykyisen Kirgisian alue on myös nenskujen asuma-alueen itäisellä äärilaidalla. Kuka tietää vaikka jos tämä ns. Neanderthalin ihminen olisi nauttinut kynsilaukasta. Nenskut joka tapauksessa hävisivät itsenäisenä lajina, mutta kynsilaukan tunnemme kaikessa moninaisuudessaan vielä tänäänkin. Metsästäjä-keräilijä oppi tuntemaan luonnon antimet perin pohjin ja hän söi pieniä aterioita jopa 6-8 kertaa vuorokauden aikana. Yksittäisiä ja erillisiä  ravintolähteitä saattoi hänellä olla päivittäin jopa 40 tai enemmänkin. Ravinnon etsimiseen hänellä kului aikaa vain parisen tuntia. Luonto oli hänelle yksi suuri Supermarket ainakin eteläisimmillä leveysasteilla. 

Ja kerran eräänä päivänä Keskisen Aasian seuduilla joku muinaisten aikojen ravintoa etsiskellyt tai muuten vain hortoillut ihmislajin edustaja löysi ruohon seassa törröttävän ja kuivahtaneen kasvinvarren jonka latvassa oli pieniä ruskean kuoren peittämiä pallukoita. Hän tietenkin poimi ryppään ja haisteli sitä kunnes viimein epäröityään laittoi niistä muutaman suuhunsa ja pureskeli niitä. Kuoret murskaantuivat hänen vahvojen hampaittensa käsittelyssä. Aluksi hän tunsi suussaan makeahkon maun mutta pian se tuntui polttavalta. Mahdollisesti hän sylkäisi maistamansa ulos suusta ja mitä todennäköisimmin näin varmasti tapahtuikin. Hänen edustamansa ihmislaji osasi jo varoa haitallisia ravinnonlähteitä. Suuhun jäi kuitenkin miellyttävä ja ehkä virkistäväkin maku...

Saattoipa käydä niin, että hän vei löytämänsä latvaryppään yhteisönsä viisaan henkilön luo. Jossain vaiheessa kävi sitten selväksi ettei kyse todellakaan ollut mistään haitallisesta saatikka vaarallisesta kasvista. Päinvastoin kasvia alettiin pitää suuressa arvossa. Ehkä tuo yhteisö tuli hyvin tunnetuksi uuden ihmekasvinsa ansioista ja kynsilaukan kloonit kohosivat jopa vaihtovälineen arvoon.

Edellä kuvattu tapahtuma saattoi hyvinkin olla ihmisen ja kynsilaukan ensikohtaaminen. Milloin se sitten tapahtuikin onkin eri juttu. Aikaa siitä voi olla jopa 50 000 vuotta ja 600 000 kuunkiertoa. Mutta jostain tuollaisesta kaikki kerran alkoi. Ihminen ja kynsilaukka olivat aloittaneet yhteisen historiansa. Kynsilaukka saattaa olla jopa ensimmäisiä ihmisen omaan käyttöönsä mukauttamia kasveja. Kun kynsilaukkaa tutkitaan vielä enemmän saamme ehkä hämmentävääkin uutta tietoa.

Kaikki alkoi aivan varmasti latvaryppäistä ja myöhemmin varhainen ihminen tajusi myös sen mitä maan alla kasvaa. Ensimmäiset hänen löytämänsä raapit olivat pieniä mutta asuinpaikkojen läheisyydessä ja kuohkeammassa maaperässä sinne tippuneet kloonit saattoivat tuottaa ensimmäisiä yksösiä. Kaikki on mahdollista ja voimme luoda romanttisia kuvauksia ensimmäisistä kynsilaukan kasvattajista joiden viljelymenetelmä oli taatusti orgaaninen. Varhaisten aikojen kynsilaukan käyttötarkoitus saattoi olla siinä että latvasilmut olivat aluksi metsästäjä-keräilijän eräänlaisia ”kurkkupastilleja” tai ”voima-pillereitä.

Tässä vähän toisenlaista näkökulmaa tähän asiaan: https://www.youtube.com/watch?v=cICR5ZenXpw